torstai 19. maaliskuuta 2015

Ei chick-litiä aikuisille?


Tämä oli vain niin huono. Ihan yhtä tuskaa oli lukeminen kuin aikaisempikin Laura Paloheimon lukemani Klaukkalaan ja Helsinkiin sijoittuva chick-lit -romaani. Muistaakseni kärsin edellisen kirjan kanssa juonen epäuskottavuudesta ja liian lennokkaista käänteistä. Niin oli Mama mojonkin (Otava 2014) kohdalla. Lukija arvaa heti, missä kohden päähenkilö käsittää asian väärin. Ja sitten vain odotetaan lähes kirjan kohkaamissekoilun loppuun asti, milloin väärinkäsitys selviää. Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin yllättäviä käänteitä täynnä, en oikeastaan yllättynyt kertaakaan. Se yllätyksellisyyskin oli aina odotettavaa.

Mutta perutetaanpas vähän. Kun googlasin kirjasta tehtyjä blogiarvioita, huomasin että aika moni piti kirjasta. Jotkut suorastaan hehkuttivat sitä. Tässä kohden makuasioista ei voi kiistellä -hokema osuu maaliinsa. Kirja ei miellyttänyt minua. Ei se tarkoita, että se olisi huono.

En silti usko, että aika olisi ajanut ohitseni, mitä chick-litiin tulee. On chick-litiksi luokiteltavaa kirjallisuutta, jonka parissa viihdyn. Kyllä esimerkiksi Bridget Jonesit viihdyttävät edelleen. Ja yllättävät. Olisiko silti niin, että olen tähän Laura Paloheimon vauhdikkaaseen kerrontaan jo liian vanha? Kokenut ja kyyninen. Haluaisin lukijana, myös viihdekirjallisuutta lukiessani, lukuelämyksen aiheuttavan edes hieman päänvaivaa. En päänsärkyä. Sen Mama mojo minulle aiheutti.