tiistai 13. tammikuuta 2015

Isipappa- ja kirjoittamattomuusblues


Hetkinen. Minähän olen jo lukenut tämän kirjan. Hippo Taatilan Isipappablues (Into Kustannus 2014) on kuin Eve Hietamiehen Tarhapäivä ja Yösyöttö, ja keksin vertauksen muuten ihan itse, vaikka Hesarin Sanna Kangasniemi on näköjään samaa mieltä. Melkein teki mieli heittää kirja kesken, mutta koska kaipasin jotain kevyttä luettavaa (Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjan järkäleen jälkeen), jatkoin loppuun.

Viisi asiaa Isipappabluesissa, joista en tykännyt:
1) Päähenkilö oli Pappa, vaimo oli Vaimo. Kertaakaan he eivät puhutelleet toisiaan nimillä. Vaikka tokihan Pappa oli Hippo, joten pitihän lukijan se jo tietää.
2) Inhorealistinen kuvaus vauva-arjesta. Eihän se nyt tuollaista voi olla, kellään. Voivatko vauvat olla edes noin vaikeita? Koin unettomuutta ja hartiasärkyä kirjan takia.
3) Jos vauva taas olikin niin vaikea, niin ok, mutta tapahtumat kerrottiin liian tarkkaan. Koti-illan jokainen räkäniisto ja pepunpesu kerrottiin kyllästymiseen asti. Tämä tosin alleviivasi kivasti sitä, miten puuduttavaa lapsen kanssa kotona oleminen voi olla.
4) Päähenkilö-Pappa-Hippo taantuu täysin isäksi. Baanallakin hän sössöttää soseista ja vaippaihottumasta. Useimmiten haluan pitää kirjan päähenkilöstä. Nyt teki mieli vetää avokämmenellä.
5) Liika koreilu kielellä. Tykkään, mutta liika on liikaa.

Kaikki nämä ei-tykkäykset kietoutuvat jotenkin siihen, että kirja oli niin selkeästi omaelämänkerrallinen (kuten Hesarinkin jutussa sanotaan, tosin tulin tähän päätelmään myös omin päin). Ihan kuin isäpappa kirjoittaisi itsehoito-opasta/terapia/selviytymiskirjaa itselleen.

Suosittelisin kirjaa luettavaksi ennen Tarhapäivä- ja Yösyöttö-kirjojen lukemista. Lukukokemus voisi olla silloin parempi.

Mistäkö tykkäsin? No, kansiliepeen kuvan perusteella kirjoittaja on ihan söpö klanipää. Kirja ei vain ollut minua varten tai en ollut sille vastaanottavaisessa tilassa. (Vauvan kutsuminen taniaiseksi on myös melko ärsyttävää.)

Tuhat pistettä tällekin kirjailijalle kuitenkin siitä, että kirjoitti ja valmiiksi sai. Itsehän olen saanut hyviä ideoita romaanikäsikirjoituksiini (huomaa monikko) lenkillä ja unessa, mutta merkkeinä niistä on koostunut noin 520. Olen kirjoittanut kolme lausetta. Kaikki apurahakemukseen.

tiistai 6. tammikuuta 2015

I hate my friends

Kirjoittajan tarmokkuutta ja tuloksellisuutta joululoman aikana kuvaava tuokiokuva.

Olen aikaa sitten selvinnyt siitä poskilihasten kiristelystä, mikä aiheutuu kun luen kavereiden ehtimistekemisjaksamistsemppistävaan -päivityksiä Facebookista. Niiden, joissa kerrotaan, etteivät valitettavasti tänäkään aamuna tukehtuneet vihersmoothieeseensa ja iltapäivän saunajooga tuntui maratonin jälkeen ihan huikeelta. Ei kiristä yhtään. Joskus saatan kommentoida ottavani vielä viidennen lasin viiniä.

Mutta sitten että. Kaverilistalleni on jostain hämmentävästä syystä kerääntynyt viime kuukausien aikana paljon kirjoittajia. Ihan oikeitakin kirjailijoita. He eivät ainakaan vihersmoothieita lipittele, se on varmaa. Mutta heilläpä on aivan toisenlaiset pätemisen esimerkit. Kirjoitin tänään 27 liuskaa selvää proosaa! Jihuu viimeinen luku on valmis, nyt oikolukuun. Uusi tarina muhii jo mielessä. Hihhei, sivu 489 on pistettä vaille siinä.

Tässä kohden tuijotan kursorin epileptistä etenemättömyyttä valkoisella arkilla. Avaan uuden pullon. Kirjoittamisesta ei ole tullut koko loman aikana mitään. Voisiko se olla Jussi Valtosen vika? Hän on vienyt kaiken sanottavan arvoisen.