torstai 19. maaliskuuta 2015

Ei chick-litiä aikuisille?


Tämä oli vain niin huono. Ihan yhtä tuskaa oli lukeminen kuin aikaisempikin Laura Paloheimon lukemani Klaukkalaan ja Helsinkiin sijoittuva chick-lit -romaani. Muistaakseni kärsin edellisen kirjan kanssa juonen epäuskottavuudesta ja liian lennokkaista käänteistä. Niin oli Mama mojonkin (Otava 2014) kohdalla. Lukija arvaa heti, missä kohden päähenkilö käsittää asian väärin. Ja sitten vain odotetaan lähes kirjan kohkaamissekoilun loppuun asti, milloin väärinkäsitys selviää. Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin yllättäviä käänteitä täynnä, en oikeastaan yllättynyt kertaakaan. Se yllätyksellisyyskin oli aina odotettavaa.

Mutta perutetaanpas vähän. Kun googlasin kirjasta tehtyjä blogiarvioita, huomasin että aika moni piti kirjasta. Jotkut suorastaan hehkuttivat sitä. Tässä kohden makuasioista ei voi kiistellä -hokema osuu maaliinsa. Kirja ei miellyttänyt minua. Ei se tarkoita, että se olisi huono.

En silti usko, että aika olisi ajanut ohitseni, mitä chick-litiin tulee. On chick-litiksi luokiteltavaa kirjallisuutta, jonka parissa viihdyn. Kyllä esimerkiksi Bridget Jonesit viihdyttävät edelleen. Ja yllättävät. Olisiko silti niin, että olen tähän Laura Paloheimon vauhdikkaaseen kerrontaan jo liian vanha? Kokenut ja kyyninen. Haluaisin lukijana, myös viihdekirjallisuutta lukiessani, lukuelämyksen aiheuttavan edes hieman päänvaivaa. En päänsärkyä. Sen Mama mojo minulle aiheutti. 

tiistai 24. helmikuuta 2015

Sitten... jotain aivan muuta.



Näin voi todeta Karo Hämäläisen Ilta on julma -kirjan (WSOY 2013) jälkeen. Kerrottakoon, etten odottanut mitään, sillä en ollut lukenut kirjan arvioita etukäteen. Tommi Koiviston Isyyspakkaus-blogin vihjeestä terästäydyin ottamaan entistä tiukemmin käyttöön sen tavan, että en lue kirjan takakansitekstejäkään. Aloitan vain ja annan tarinan imeä.

Ensimmäisen luvun jälkeen meinasin jättää kirjan kesken. Jaa onko tämä joku murhamysteerio, eipä voisi vähempää kiinnostaa. Onneksi jatkoin. Kirja yllätti ja hämmästytti ja koukutti loppuun saakka. Kerrassaan erikoinen tarina. Ja tyyli ja rakenne soljuivat jotenkin hienosti, vaikka eri henkilöiden näkökulmista kerrottu tarina ei toki ole mitään uusinta uutta. Jäin miettimään, oliko Elisen kerronta sellaista kuin se oli siksi, että Elisen ja Robertin välikohtaus oli jättänyt häneen peruuttamattoman jälkensä.

En kerro enempää. Lue ihmeessä.

Jotain aivan muuta on tekeillä myös omassa kirjallisessa elämässäni. Olen alkanut kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta yhteistyössä toisen kirjoittajan kanssa. Olemme näin lääkinneet ja menestyksekkäästi terveeksi hoitaneet meitä kumpaakin vaivanneen writer's blockin. Jo vain kirjoittaminen sujuu, kun voi jatkaa siitä, mihin edellinen tarinan toi. Ja pelkkä sormiharjoitus tämä ei ole: olemme aidosti sitä mieltä, että tästä syntyy tarina joka pääsee vielä kansien väliin. Suuruudenhulluina olemme myös pohtineet, kuka suomalainen näyttelijä* esittää tarinan päähenkilöä tv-sarjassa. Dream big, aim high!

(Oma, valmistunut käsikirjoitukseni, kustantajalta ei kiitos -kirjeen - pitkän muokkauspalautteen kera -  on saanut levätä rauhassa pöytä loodassa. En vielä saata palata siihen. Joku siinä tökkii.)

* Mm. nämä nimet ova tulleet esiin: Jussi Vatanen, Kari Ketonen, Peter Franzén. Katsotaan sitten, kuka koe-esiintymisissä parhaiten meitä miellyttää.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Järjestäjä yllättää iloisesti


Antti Holmaa olen ihaillut Kissi Vähä-Hiilarina Putous-ohjelmassa. Ennen kuin tartuin hänen esikoisromaaniinsa Järjestäjään (Otava 2014) olin jo lukenut siitä useita ylistäviä arvosteluita. Hieman ärsyttää tarttua kirjaan, jota kohtaa on niin paljon ennakko-odotuksia. Mieluiten en koskaan lue arvioita enkä edes takakansitekstejä ennen lukukokemusta. Lykkäsin esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemista joskus todella pitkään, kun kaikki hehkutus ja loppuunkaluaminen arvosteluissa ärsytti. Järjestäjän kohdalla olin siis valmistautunut, että hyvä on.

Olihan se. Erityisesti ilahduin siitä, että kirja oli jotain aivan muuta mitä pitkiin aikoihin olin lukenut. Eikä kyse ole siitä, että päähenkilö on homo. Kirjan ilmaisu ja päähenkilön ajatusmaailma olivat virkistävän erilaisia. Päähenkilö-Tarmo oli myös kovin rakastettava, kaikessa kamaluudessaankin. Hän esimerkiksi päätti, ihan tuosta noin vain, viskata työtoverin avainnipusta avaimen roskikseen. Tuollainen random-radikaalisuus ja terrorisointi on yllättävää ja silti inhimillistä. Nauroinkin kirjaa lukiessani usein. Tarmon naisvaltaisessa työpaikassa naiset kävivät paskalla Tarmon pukuhuoneen vessassa. Hirveää! Tunnen Tarmon kuvotuksen.

Omasta kirjoittamisestani: olen tyystin hylännyt jo valmistuneen, mutta melko tiukan palautteen kustannustoimittajalta saaneen, käsikirjoitukseni ja kirjoitan nyt aivan toista tarinaa. Tuntuu, että se etenee ja soljuu huikean paljon paremmin kuin aikaisempi lempilapseni, vuosikaudet muhinut iisakinkirkkoni. Saaoa nähdä. Kirjan päähenkilö on mies, itse olen nainen, mitäs siitä sanotte?

Sen lisäksi väsään kirjoittavan ystäväni kanssa yhteistä teosta. Siinä on kuulkaa jänniä juttuja.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Isipappa- ja kirjoittamattomuusblues


Hetkinen. Minähän olen jo lukenut tämän kirjan. Hippo Taatilan Isipappablues (Into Kustannus 2014) on kuin Eve Hietamiehen Tarhapäivä ja Yösyöttö, ja keksin vertauksen muuten ihan itse, vaikka Hesarin Sanna Kangasniemi on näköjään samaa mieltä. Melkein teki mieli heittää kirja kesken, mutta koska kaipasin jotain kevyttä luettavaa (Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjan järkäleen jälkeen), jatkoin loppuun.

Viisi asiaa Isipappabluesissa, joista en tykännyt:
1) Päähenkilö oli Pappa, vaimo oli Vaimo. Kertaakaan he eivät puhutelleet toisiaan nimillä. Vaikka tokihan Pappa oli Hippo, joten pitihän lukijan se jo tietää.
2) Inhorealistinen kuvaus vauva-arjesta. Eihän se nyt tuollaista voi olla, kellään. Voivatko vauvat olla edes noin vaikeita? Koin unettomuutta ja hartiasärkyä kirjan takia.
3) Jos vauva taas olikin niin vaikea, niin ok, mutta tapahtumat kerrottiin liian tarkkaan. Koti-illan jokainen räkäniisto ja pepunpesu kerrottiin kyllästymiseen asti. Tämä tosin alleviivasi kivasti sitä, miten puuduttavaa lapsen kanssa kotona oleminen voi olla.
4) Päähenkilö-Pappa-Hippo taantuu täysin isäksi. Baanallakin hän sössöttää soseista ja vaippaihottumasta. Useimmiten haluan pitää kirjan päähenkilöstä. Nyt teki mieli vetää avokämmenellä.
5) Liika koreilu kielellä. Tykkään, mutta liika on liikaa.

Kaikki nämä ei-tykkäykset kietoutuvat jotenkin siihen, että kirja oli niin selkeästi omaelämänkerrallinen (kuten Hesarinkin jutussa sanotaan, tosin tulin tähän päätelmään myös omin päin). Ihan kuin isäpappa kirjoittaisi itsehoito-opasta/terapia/selviytymiskirjaa itselleen.

Suosittelisin kirjaa luettavaksi ennen Tarhapäivä- ja Yösyöttö-kirjojen lukemista. Lukukokemus voisi olla silloin parempi.

Mistäkö tykkäsin? No, kansiliepeen kuvan perusteella kirjoittaja on ihan söpö klanipää. Kirja ei vain ollut minua varten tai en ollut sille vastaanottavaisessa tilassa. (Vauvan kutsuminen taniaiseksi on myös melko ärsyttävää.)

Tuhat pistettä tällekin kirjailijalle kuitenkin siitä, että kirjoitti ja valmiiksi sai. Itsehän olen saanut hyviä ideoita romaanikäsikirjoituksiini (huomaa monikko) lenkillä ja unessa, mutta merkkeinä niistä on koostunut noin 520. Olen kirjoittanut kolme lausetta. Kaikki apurahakemukseen.

tiistai 6. tammikuuta 2015

I hate my friends

Kirjoittajan tarmokkuutta ja tuloksellisuutta joululoman aikana kuvaava tuokiokuva.

Olen aikaa sitten selvinnyt siitä poskilihasten kiristelystä, mikä aiheutuu kun luen kavereiden ehtimistekemisjaksamistsemppistävaan -päivityksiä Facebookista. Niiden, joissa kerrotaan, etteivät valitettavasti tänäkään aamuna tukehtuneet vihersmoothieeseensa ja iltapäivän saunajooga tuntui maratonin jälkeen ihan huikeelta. Ei kiristä yhtään. Joskus saatan kommentoida ottavani vielä viidennen lasin viiniä.

Mutta sitten että. Kaverilistalleni on jostain hämmentävästä syystä kerääntynyt viime kuukausien aikana paljon kirjoittajia. Ihan oikeitakin kirjailijoita. He eivät ainakaan vihersmoothieita lipittele, se on varmaa. Mutta heilläpä on aivan toisenlaiset pätemisen esimerkit. Kirjoitin tänään 27 liuskaa selvää proosaa! Jihuu viimeinen luku on valmis, nyt oikolukuun. Uusi tarina muhii jo mielessä. Hihhei, sivu 489 on pistettä vaille siinä.

Tässä kohden tuijotan kursorin epileptistä etenemättömyyttä valkoisella arkilla. Avaan uuden pullon. Kirjoittamisesta ei ole tullut koko loman aikana mitään. Voisiko se olla Jussi Valtosen vika? Hän on vienyt kaiken sanottavan arvoisen.