torstai 20. maaliskuuta 2014

Miksi nykyaikana kaikki on pilattu?

Rosvo Rudolf -muistoni ovat kuvasta poiketen mustavalkoisia. Ei ollut färejä televisiossa. Jukka Virtasen ääni.

Mari Koppinen kirjoitti Hesarin Tänään-sivuilla eilen Yö-yhtyeen Olli Lindholmista. Linholm kertoi epärockista elämäntyylistään ja siitä, että raitistuneet bändin jätkätkin menevät keikkapaikkakunnalle etukäteen tutustuakseen paikalliseen kirkkoon, eivät baareihin. Lindholm harmitteli, etteivät nuoretkaan bändit enää käyttäydy kuten 80- ja 90-luvuilla tehtiin. Kaikki ilmeisesti vain joogaavat, urheilevat ja juovat smoothieita.

Opiskeluaikana olin parikin kertaa kuuntelemassa ns. vanhan liiton toimittajia. Olivat vallan tämän suurimman päivälehtemme tai ison uutistoimiston palveluksessa. He haikailivat menneeseen, kun töissä oltiin pienessä sievässä. Puhelivat näistä miehekkäistä entisajoista lämmöllä.

Televisiosta tulee nykyään pelkkää kuraa. Toista se oli 80-luvulla, kun seurasimme laatusarjoja kuten Dallasta ja Dynastiaa. Jutta Gustafsbergiä pilleripurkkeineen ei näkynyt, sen sijaan Sällylän Anne sai innostettua reitevät katselijat haaraperushyppyihin olohuoneissaan. Jaakko Kolmonen kokkasi reilua kotiruokaa, ei toosassa pörrännnyt ketään Tomi Björckiä limeineen.

Mitä yhteistä näillä ennen kaikki oli paremmin -yhteenvedoilla on? Oliko ennen todella paremmin? Kyllä varmaan, sillä yhteistä näin muistelijoilla on se, että he (me) olivat silloin nuoria. Olihan se nyt toki parasta? Paras-kokemus on kovin, kovin subjektiivinen.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Allekirjoitin kustannussopimuksen. Ja toisenkin.


Noh noh, en ole saanut sopparia romaanini julkaisemiseksi - Gummeruksen osaltani epäonnistuneen kisan jälkeen en ole sitä minnekään vielä tarjonnutkaan. Sen sijaan olen erilaisissa työryhmissä tekemässä kahta erilaista tieto/taidekirjaa, joten soppareita on tullut allekirjoiteltua. Ja maljoja kohoteltua. Syksyllä saan tituleerara itseäni kirjailijaksi. Tai viimeistään ensi keväänä, kun toinenkin kirja ilmestyy.

Onneksi en ollut näkemässä sitä hetkeä, kun nöyristelevä asentoni kustantajan luona muuttui jörndonnermaiseksi takakenoksi. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun tajusin että eteeni todella läväytettiin paperi allekirjoitettavaksi. Kynäkin ilmestyi käteen. Tunne oli jotain sellaista kuin rockrockrock ja jauzaa!

Sen verran kerron, että näissä kirjoissa tärkeitä ovat mm. Annika Bengtzon (Liza Marklundin dekkarihahmo) ja rakettiuuni. Olen selvästikin Tärkeiden Asioiden äärellä, kuten aina. Toisen kirjan tiimoilta (tämän syksyllä ilmestyvän) on myös käyty mittavia keskusteluita aiheesta: Mitä mä paan julkkareihin päälle?

Iltalukemisena on ollut jälleen kotimaista chick-litiä. Laura Paloheimon Klaukkala (Otava 2012). Ihan viihdyttävää parissa illassa luettavaa tarinaa, vaikka koin tyhmyyden hetkiä, kun en pysynyt aina perässä juonenkäänteissä ja eteen marssitettavissa henkilöhahmoissa.

Oma romaanikässärini ei sekään nuku, vaan haittaa jokapäiväisiä toimiani huutelemalla ja vaatimalla editointia ja pääsyä kustannustoimittajien ruuduille. Joku kustannustoimittaja tälläkin hetkellä odottaa, milloin se täydellinen käsikirjoitus lävähtää eteen. Joku Mari Johanna on kirjoittanut... katotaas... ei helv... tää on sairaan hyvä. Äkkiä, onko tässä sen puhelinnumeroa, nopeesti ennen kuin joku muu nappaa tän helmen!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Teinix

Teineistä kirjoittaminen on vaikeaa. Semminkin kun yrittää kirjoittaa heistä aikuisille. Luin juuri Riikka Ala-Harjan Jättiläisen, ja siinä kyllä meni vähän epäuskottavaksi 16-vuotiaan pojan ajatusmaailman esittely. Vaikka kyse olikin poikkeusyksilöstä, en voi uskoa noin nuoren kajaanilaissällin miettivän tuollaisia. Todella absurdiksi meni kohtaus, missä tämä sama teini ensimmäisellä seksikerrallaan teki pornoelokuvan. Mutta näistäkin huolimatta kirja oli oikein hyvä. Kirja syöpyi jopa sillä tavalla mieleen, että pohdin päähenkilön ja toisen pitkän sivuhenkilön ajatuksia, kun olin uimahallissa. Heidän piti kyyristellä ja kumarrella, huomattavan pitkinä ihmisinä, suihkujen alla. Kun itse taas useimmiten joudun laskemaan kaikkien laitteiden ja suihkujen ja penkkien säädöt ala-asentoon.

David Nicholls, Sinä päivänä -kirjan kirjoittaja, oli kuulemma mukana käsikirjoittamassa suosittua Rimakauhua ja rakkautta -televisiosarjaaa. No ilmankos hän on niin mukaansatempaava. Luin juuri hänen esikoiskirjansa Kaikki peliin, ja sen nuorukaisen (noin 20 v) hahmo oli Ala-Harjaa vastoin uskottava. Kovin. Erityisen hyvin Nicholls kuvasi myös krapulatuntoja. Ei ole tehnyt mieli ryypätä, kun tuota kirjaa luki.

Ensi viikolla koen totuuden hetken, kun menen neuvottelemaan ihka oikean kustannustoimittajan kanssa tietokirjani tekemisestä. Onneksi mukana on valokuvaaja, samassa veneessä olija, joten en aivan yksin joudu vakuuttelemaan kustantajaa kirjaidean erinomaisuudesta. Samana päivänä pääsen juhlistamaan Venla Hiidensalon toisen kirjan, Karhunpesän, julkkareita. En ole koskaan aikaisemmin ollut kirjan julkistamistilaisuuudessa, joten ensimmäisiä kertoja elämässä tämäkin. Ei vaan komento takaisin - olin vuosia sitten, työskennellessäni naistenlehdessä, Päivi Lipposen kirjajulkkareissa. Se oli aamiaistilaisuus. Kirja kertoi jotain naisista ja avioeroista.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Lundqvist Eveliina: Salainen päiväkirja eläintiloilta


Kuvan lehmä ei liity juttuun.

Eveliina Lundqvistin juuri julkaistu kirja Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into 2014) on kiinnostavaa ja ahdistavaakin luettavaa. Kun kirja on nyt ilmestynyt, se on samalla saanut monelta karvat pystyyn. Nimittäin maataloustuottajilta, tuotantoeläinten pitäjiltä - joita tympii, kun heidän toimintaansa parjataan ja leimataan kirjassa. Kirjan idea nimittäin on se, että eläintensuojelija ja vegaani Lundqvist "soluttautuu" eläintenhoitajakouluun ja pääsee harjoittelijan roolissa useille tuotantotiloille. Näkemään niiden arkea.

Tuo arki osoittautuu toisenlaiseksi kuin Valion ja Atrian ja muiden ruokajättien mainoksissa. Kirjassa kuvataan pääasiassa eläinten huonoa kohtelua. Ja kirjoittaja pohtii eläintuotannon oikeutusta ylipäätään. Ja sitä, miten eläimen hätään ja tuskaan turtuu, kun sitä näkee joka päivä. Erittäin kiinnostavia ovat Lundqvistin kokemukset siitä, miten koko "järjestelmä" alan opetuksesta, edunvalvonnasta ja markkinoinnista lähtien vetävät yhtä köyttä. Eikä se aina ole kovin ruusuista luettavaa.

Kirjan esipuheessa Lundqvist muistuttaa, että kirjassa esiintyvät kuvailut ja näkemykset ovat hänen omiaan. Hän sanoo, että jonkun toisen silmin tarkasteltuna asiat voivat näyttää toisenlaisilta. Hän siis rehellisesti sekä esipuheessa että kautta koko kirjan muistuttaa omasta vegaaniudestaan ja siitä, että hän ei hyväksy eläinten kasvattamista ruuaksi.

On varmaa, että kirjan sisältö tekee joillekin vääryyttä. Ja raivostuttaa. Mutta on hyvä, että tämä kirja on olemassa. Kuulostaa vähän sössötykseltä, mutta mielestäni on aina hyvä, että näistä asioista keskustellaan. Ihmiset ovat kovin vieraantuneita eläintuotannosta (vaikka eläimiä syövätkin) ja ottavat todesta, kun lehdessä siipikarja-alan tai sikatuotannon edunvalvoja sanoo, että "Meillä Suomessa on Euroopan parhaiten voivat eläimet". Kirja tuo uutta tietoa myös meille asiasta jotain tietäville. Esimerkiksi Lundqvist kuvailee pikkupossujen kastraatiossa nykyään pakollisen kivunlievityksen käytäntöjä sellaisiksi, että kivunlievitystä ei käytännössä edelleenkään ole. Tämä "hyvinvointisäädös" toteutuu siis vain paperilla. Silloinhan se on olemassa... vai mitä possut?

Lundqvistia on jo parjattu piipertäjäksi ja kettutytöksi, joka ei tiedä mistään mitään. Minun mielestäni kirjasta paistaa hyvin se, että kyllä hän tietää. Ja osaa kyseenalaistaa. Tämä ei ole mikään kevyt kirja.

Valitettavaa on, jos kirja heittää varjon niiden tilojen päälle, joissa eläimet voivat hyvin ja joilla huolehditaan sairaista ja vaivaisista asianmukaisesti aina eikä vain silloin kun se on taloudellisesti kannattavaa (tuo sanapari toistuu kirjassa usein). Olen nähnyt paljon hyviä tiloja, pieniä ja isompia. Toivotaan, että kirjan tuoman julkisuuden myötä näillä hyvillä tiloilla, tilanpitäjillä, olisi tilaisuus röyhistää rintaansa ja nousta esiin: me teemme tämän hyvin.