keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Navettapiian salaiset päivät

Yllätyin kovasti, kun sain meiliini uutisen tästä kirjasta. Into Kustannus julkaisee näinä päivinä Eveliina Lundqvistin teoksen Salainen päiväkirja eläintiloilta, joka kertoo hänen havainnoistaan maamme karjatiloilla - työskennellessään niillä ilmeisesti lampaana suden vaatteissa. Eli käsittääkseni hän on eläintensuojelija, joka hakeutui maatalousoppilaitoksen opiskelijaksi, päästäkseen näkemään eläintilojen todellisuutta. 

Luin hiljan blogikirjoituksen, joka taisi olla saman kirjoittajan käsialaa. Juttu oli karmivaa luettavaa. Pahoin pelkään, että tämä teos tulee olemaan lukukokemuksena sekoitus Foen Eläinten syömisestä -kirjaa (näen painajaisia vieläkin) ja Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -opusta (kylmänviileä, asiapitoinen, ei mitään uutta minulle tästä aiheesta, mutta hieno kirja).

Tilasin kirjasta arvostelukappaleen, joten palaan siihen tuonnempana. Kiinnostava asetelma kyllä, kun ihminen on hakenut opiskelupaikkaa, jota ei halua (?) ja opiskellut alaa, jota ei halua (?) vuoden verran. Selkäpiitäkarmiva tapa hankkia aineistoa kirjaan. Mitä tähän muuta voi todeta kuin että asialle omistautunut kirjoittaja. Sata pistettä siitä.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Millainen työpöytä, sellainen pää

Mitään lisäämättä, mitään siitä poistamatta: kirjoittajan työpiste helmikuussa 2014.


Vanha viisaus (?) sanoo, että näkymä ihmisen työpöydästä kertoo, millaista henkilön pään sisällä on. Ajankohtaista sketsiviihdeohjelmaa siteeratakseni: osimoilleen tältä.

Tänään on ilon päivä, sillä tapaan kirjoittajaryhmäni sulosieluiset ja kielioppinsa taitavat osakkaat hyvän ruuan ja juoman ääressä. Ja muutakin iloittavaa on: Vaikka Taiteen edistämiskeskuksen kirjoittaja-apuraha jäi nyt saamatta, kalenterissani komeilee tuon takaiskun kompensoiva merkintä: tapaaminen kustannustoimittajan kanssa. Kyseessä on yksi kolmesta tekeillä olevasta kirjaprojektistani.

Pöytää en aio siivota.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Kun kirja on pakko jättää kesken (- niin huono!)


Täynnä epäuskottavuuksia ja -loogisuuksia! Uskomatonta typerehtimistä, johon ei voi kolmekymppinen koulutettu nainen pystyä! Kielivirheitäkin! Teki mieleni vetää urpoa päähenkilöä pataan!

Tuntuu pahalta arvostella jotain kirjaa negatiivisesti. Tällä blogilla, joka siis EI ole kirjablogi, vaan kirjoittamisblogi (väljä määritelmä) olen useimmiten kehunut kirjoja, ja se on yksinomaan omaa ansiotani. Yleensä nimittäin onnistun kirjavalinnoissani niin hyvin, ettei tarvitse harmitella ja haukkua. Nyt eksyin harhaan... pimeään chick litiin.

Niina With: Taisit narrata, Stella osui kirjastokassiini, kun olin muka vailla jotain kevyempää. Pidän toki Bridget Joneseista ja myös joistain muista chick lit -romaaneista, eli lajityyppi ei ole aivan vastenmielinen. Taisit narrata, Stellassa vain on niin ennalta-arvattava juoni, epäuskottavia käänteitä ja ihmisiä, että lukukokemus oli valitettava. En jättänyt kesken, olihan kirja nopeasti luettu, mutta hapan maku jäi suuhun. Kaikenlaista sitä siis julkaistaan, voin wanna-be-kirjailijana nyt katkerana tuhahtaa. Oikeasti: kaikki koviin kansiin päässyt kama ei ole hyvää kirjallisuutta.

With on kirjoittanut tähän saakka toisentyyppistä tavaraa, lastenloruja ja muunmuassa Rahtilaivalla Brasiliaan, jota ainakin pari kaveriani on kehunut. Ja toki tästä Stella-kirjastakin näkee, että kirjoittaja on taitava. Mutta ihan kaikkea tolloilua ei lukijankaan tarvitse sietää. Stellan juonikuviot olivat kuin yläasteen ilmaisutaidontunnilla väsättyjä.

Myös muut ovat bloganneet tästä: Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena ja Morren maailma.

Kylmä hiki tulee pintaan, kun tajuan tämän: Jos ikinä saan romaanini julkaistuksi, saan osakseni tällaisia arvosteluita ja arvioita, ja nekö on vain kestettävä. Kauheaa. Kun joku sanookin, että "Mari Johannan esikoisteos on osoitus siitä, että toimittajien pitäisi pysyä lestissään" tai "Olisi kiva tietää, kenen kanssa kirjoittaja on maannut saadakseen tekeleensä julkaistua".

Ja hei! Kuuma aalto tulee, kun luen vielä lisää tätä Stella-kirjaa ruotivia kirjablogeja. Monethan tykkäsivät siitä! Olenko yksinkertaisesti liian vanha tähän?

Vielä loppuun kirjasuositus eräänlaisesta miespuolisesta chick litistä - onko cock lit termi? - Delhin kauneimmat kädet a lá Mikael Bergstrand. Hyvä oli!

torstai 13. helmikuuta 2014

Nyt lyyti kirj... Eiku story of my life

Lounasteet meinasin hotkaista henkitorveen, kun näin Hesarissa tämän mainoksen. Aikooko eukko tekaista puudelistaan takin?

On se hienoa, miten voi aina syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita omasta saamattomuudestaan. Kuten nytkin. Sain pitkästä aikaa työpöydän puhtaahkoksi ja aikaa keskittyä romaanikäsikirjoitukseni editoimiseen. Luin sitä monta lukua ja hykertelin - hemmetin hyvä tarinahan se on, ja mainiosti kirjoitettu. Mutta kuten elämässäni käy aina, kävi nytkin.

Joka kerta, kun on seesteisempi hetki, jolloin ehdin tehdä rästihommia ja ikuisuusprojekteja pois alta, tulee eteen jokin akuutti asia. Jokin kiireinen jutunteko tai kuvatekstien tekeminen tai puoli vuotta sitten kirjoitetun jutun päivittäminen, kun sen julkaisuaika jossain lehdessä on viimein käsillä. Niin nytkin! Prkl.

***
Eihän tämä mitään editointia kaipaa, kirjoittaja mietti tätä lukiessaan:


Blogini kommenttiosio oli täyttynyt heti. Vilkaisen uusinta, ensimmäiseen postaukseen tullutta kommenttia. Se oli tullut pari päivää sitten. Asia siis kiinnostaa yhä. "Mitä pahaa tilaajat on sulle tehneet kun eväsit tilaajalahjan? Meillä tyttö odotti kuin kuuta nousevaa sitä Burberryn hiuspantaa."

tiistai 11. helmikuuta 2014

Kun en voi lukea, en kirjoittaa, katson television ruokaohjelmia

Aa tuuti lullaa. Kuva: mtv3.fi

No niin, romaanikäsikirjoituskilvassa ei tullut menestystä. Ei sinne päinkään. Pää jäi vetävän käteen, mutta mahdollisuuksia on taas enemmän kuin koskaan. Jep jep. Rakkain ja eniten käyttämäni metodi tavoitteiden saavuttamiseksi on konditionaali.


Pitäisi editoida romaanikäsikirjoitusta huolella, jotta kehtaisin lähettää sen kustantamoihin. Tähän olen antanut itselleni deadlinen. Helmikuun ajan editoin. Pitäisi editoida.

Tietokirjan käsikirjoitus huutaa tietokoneen syövereistä ja haastattelunauhoilta tukahdutettua tuskaansa. Lallattelen ääneen, jotten kuulisi sen älämölöä. Käsikirjoitus pitäisi lykätä lopullisehkoon kuosiinsa niinikään kustantajakierrosta varten. Tälle olen antanut deadlineksi toukokuun alun.

Pitäisi myös lukea eräs arvosteltavaksi saamani kirja. En varmaankaan voi mennä haastattelemaan kirjan kirjoittajaa ennen kuin olen lukenut sen. Deadlinen tälle on antanut asiakas, helmikuun loppu. En kuitenkaan pysty juuri nyt aloittamaan uutta kirjaa, sillä sain toissailtana loppuun Pekka Hiltusen mielenkiintoisen Iso-teoksen. Se kertoo lihavista ihmisistä. Useimpien romaanien jälkeen tarvitsen pari kolme lukematonta (!) päivää ja iltaa. Sen vuoksi olen katsonut nyt televisiota.

Ja kas, tilanne jatkuu samanlaisena kuin jo kuukausien ellei vuosien ajan. Toosasta tulee todella paljon ruokaohjelmia. Satuin katsomaan kuuluisan "avokadopastapariskunnan" Meidän safkaa -ohjelman jakson ja hämmennyin. Se vasta oli tylsä ruokaohjelma. Miljöö oli kaunis, pariskunta kokkasi kallioisella rannalla. Mutta oli kuin olisi seurannut minkä tahansa randomparin keittiöpuuhia, sellaisen joka keksii omaksi huvituksekseen että "leikittäiskö että me tehdään ruokaohjelmaa telkkariin". Kun toinen pilkkoi ja suolasi, silloin toinen seisoi tumput suorana vieressä. Ja pian päinvastoin. Ohjelma näytti todella todella unettavalta. Kaipasin kirjan pariin.

Unen rajamailla taisin nähdä mainoksen ohjelmasarjasta Suomen paras leipomo. Oikeinko totta taas uusi kokkisotareality? Näitä voisi kyllä keksiä vielä lisääkin. Esimerkiksi erilaisista ruokarajoitteista voisi rakentaa omia ohjelmiaan: Vuoden Raakaravintokkki, Sinustako uusi Kivikautisdieettimestari?, Junior Karppaajat. Ja vielä höystettynä ruokavalioonsa muuten vain suurta huomiota kiinnittävien kohderyhmällä: Vegaani Bikini Fitness Challenge,  Salil eka salil vika - Palkkarijuomien Top Chef.