tiistai 28. tammikuuta 2014

Gummeruksen romaanikäsikirjoituskilpailun loppu häämöttää

Kirves mukaan ja savottaa jatkamaan.


Tiedottaminen on tosin ihmeellistä. Kävin eilen Gummeruksen Suuren romaanikäsikirjoituskilpailun sivuilla katsomassa tilannetta. Viimeisin tiedote oli marraskuulta. Tulokset  Sivulla luki myös parhaiden takakansitekstien yleisöäänestyksestä että "Äänestys tapahtuu tällä sivustolla tammikuussa 2014". Mutta nada. Kaveri vihjasi, että Gummeruksen Fb-sivulla oli tarkempaa tietoa eli näin:

Gummeruksen suuren romaanikilpailun tuomaristo kokoontuu tänään (23.1.2014). Tuomaristoon kuuluvat kirjailijat Joonas Konstig, Taina Latvala ja Aki Ollikainen sekä Gummeruksen kotimaisen kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö Nina Gimishanov ja kustannustoimittaja Salla Pulli. Kaikki kilpailun tulokset julkistetaan 14.2.2014.

Tiedote oli siis vain Facebookissa. Ei siinä mitään, mutta huomioinpa vain, että Gummerus ei ole ainoa organisaatio, jossa nettisivujen päivitys laahaa, kun taas some sykkii pari askelta edellä. Facebookissa mainittiin takakansitekstien yleisöäänestyksen alkavan viikolla 5, joka on nyt. Sivun osoite: http://www.suuriromaanikilpailu.fi/#yleisoaanestys Ei siellä vielä äsken mitään näkynyt.

Pakkohan tässä vaiheessa viimeistään, kun en ole saanut mitään yhteydenottoja Gummerukselta, vetäytyä vakan alle ja piilottaa kynttilä tms. En kai oikeasti voinut edes uskoa, että keskeneräisenä kisaan heittämäni käsikirjoitus voisi menestyä. Kun tulokset nyt pian julkistetaan, voin alkaa uudella tarmolla työstämään käsikirjoitustani. Josta vielä tulee hyvä ja josta kustantajat kilpailevat.

Itsetuntoani on nostanut lisäksi eilen allekirjoitetu kustannussopimus. Kyse on yhteisteoksesta eli allekirjoittajia oli kolme muutakin, mutta silti. En pidä tätä yhteisteostakaan minään sormiharjoituksena tai sivutyönä, vaan pelinavauksena. Kirjasta tulee hyvä ja mahtava -  syksyllä sitten julkkareihin.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Kirjan kansiin katsominen

                                         Joskus kirjan visuaalisuus onnistuu näin hienosti.

Kirjojahan on valtava määrä, ja kaikkea mahdottoman hyvää jää väistämättä lukematta. Useimmiten valitsen kirjan (kirjastosta) antautumalla täydellisesti kirjastoihmisten syleilyyn eli otan kirjan, joka on lyöty muita paremmin framille. Kenties otan sen karusellista tai tänään palautettujen hyllystä. Jos kirja on kotimainen, se päätyy sitä todennäköisemmin yöpöydälleni. Jos kansiliepeen kuva kirjailijasta on mieleeni, taas todennäköisyys kasvaa. Kansikin saa olla ruma, kunhan kirjoittaja miellyttää.

En osaa sanoa, millainen hänen on oltava. Voi olla nuori tai vanha, mies tai nainen. Kopealta ei saa näyttää, en ota. Aika usein kirjoittajasta kerrotaan hänen syntymävuotensa. Jos kirjoittaja on kovin paljon itseäni nuorempi, saatan katkeruuttani jättää kirjan ottamatta. Aika usein lievekuva on vanha, kirjoittaja on halunnut siihen mielikuvan itsestään. Hmmm... millaisenhan kuvan minä haluan itsestäni...

Sain juuri luettua Annamari Marttisen Eron (Tammi 2011) ja huomasin vilkuilevani kirjailijan kuvaa monta
kertaa lukemisen aikana. Mietin, että tämän kirjoittajan täytyy tietää, miltä eroaminen tuntuu. Tai sitten hän on erittäin hyvä eläytymään. Kuten kai kirjailijan kuuluukin olla. Erossa on muuten erittäin hieno ja vangitseva katse. Kansi tosin vähän valhettelee: se antaa vihjettä, että käsillä olisi jokin intialaisvaikuttainen kirja tai romaani, joka tapahtuu itämailla. Eikö? Psykedeelinen.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Ei-rajoittuneet ihmiset ja kaason osa


Vielä muutama sivu jäljellä Laura Lähteenmäen vähän ahdistavaakin Kaaso-teosta. Kirjan nimestä ja kannestakin voisi päätellä, että tarjolla on kepeää komediaa, mutta eipä olekaan. Kiinnostava näkökulma, ja ehkä ensi kesän morsiamille sopiva lahjavinkki? Lähteenmäki on muuten ennen Kaasoa kirjoittanut kai pääasiassa lapsille ja nuorille, ellen aivan väärässä ole. Ihailtavaa genrestä toiseen siirtymistä.

Toinen Laura eli Laura Lennes kirjoitti Hesarin Nyt-liitteessä 18.1.2014 olevansa ei-rajoitteinen. Hän siis lupautuu kaikkeen, vaikkei ehtisi tai huvittaisi. Kolumnia lukiessa tuli heti mieleen Kaaso-kirjan Ilona. Sen lisäksi eräs toinenkin tuttu kasvo... nimittäin peilikuvani. Olen kärsinyt vakavasta ei-rajoittuneisuudesta jo vuosia, mutta Lennesin tavoin en ole saanut vaivaani hoitoa saati sympatiaa. Päinvastoin, kaikki pyrinnöt murtautua sairauden ikeestä palkitaan järkytyksensekaisilla henkäyksillä. Kyllähän sun täytyy! Ei-rajoittuneisuus ei itsessään kuulostakaan pahalta, mutta sivuoireina ja jälkitauteina esiintyy usein päänsärkyä, verenpaineen nousua, stressiä, unettomuutta ja alkoholismia.

Eilen oli pienen, mutta laadukkaan kirjoittajaporukkamme tapaaminen. Treffaamme siis kerran kuussa. Paitsi että tarkoituksena on antaa palautetta toistemme romaanikäsikirjoituksista/novelleista, askaroimme myös yhteisen kirjaprojektin kanssa. Ja toisin kuin romaanikäsikirjoituksellani, tällä yhteiskirjalla on valoisa tulevaisuus eli kirja todella ilmestyy kansiin! Toivottavasti voin kertoa siitä pian tarkemmin.

****

Romaanikäsikirjoitukseni on saanut muutaman lisäsivun. Esim. tällaista:

Hän katseli oven raosta pitkään. Tytön hartiat hytkyivät kuin itkevän. Tyttö jynssäsi vaatteitaan saippuavedessä tarmokkaasti. Tietenkin se kehittäisi pian jonkin pakko-oireen, hankaisi rystysensä verille tai muuta vastaavaa. Eikö vain vesi olekin jo värjääntynyt vaaleanpunaiseksi? Perhonen työnsi oven auki, se narahti paukahtaen.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Sehän on taas yksi Facebook-kirja


Kun kirjailija oikein haluaa kertoa olevansa ajassa, hän sotkee tarinaan Twitterin ja Facebookin, blogit ja Pinterestin. Eikä siinä, minäkin luen mielelläni aikalaisromaaneja. Facebook-päivitysten käyttäminen kirjan tarinan eteenpäinviejänä/selittäjänä/dialogina jopa on ihan tehokasta. Ainakin minulle, sillä olen Melanie Gideonin Vaimo 22 -romaani päähenkilö Alicen tapaan ahkera somettaja.

Vähän hömppää tämä amerikkalaiskirja taisi silti olla. Varsinkin kun keksin "yllättävän" loppuratkaisun jo kansilievettä lukiessani.

Mikä häiritsi myös, on kirjan scifiä ennakoiva nimi. Ja se, että vaikka kirja on kirjoitettu vuonna 2012 ja siinä hivellään älypuhelimia ja pelataan kuvien paikannustiedoilla, henkilöiden mielestä termi IRL oli uusinta uutta. Lol.


Kirjoitan, minkä kirjoitan edelleen. Työn (ei vaan huvin!) alla kaksi kässäriä. Ote raakileemmasta:
***

Hirvosen lapsi oli jotenkin vammainen. Kerran saunassa Hirvonen oli avautunut, että oli raksinut adoptiolomakkeeseen, että lapsen on oltava terve. Vaimo oli vaihtanut lomakkeet. Nyt Hirvosilla haisi aina sellaiselta lämpimältä jauhelihasoseelta. Avannepussi rapisi ja loiskui, kun kersa leikki olohuoneen lattialla.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Suomi voittaa!


 Kyllä minä toden teolla mieleni pahoitin kirjaston lehtihyllyllä uutta Anna-lehteä selatessani. Lehdessä oli juttu otsikolla Matkusta kun vielä voit. Jutussa kannustettiin lentelemään nyt ja hetikohta mahdollisimman kiivaasti lomille maailman eri kolkkiin. Tulevaisuudessa kun tulee öljystä pulaa, ja lentämisestä tulee harvojen rikkaiden etuoikeus. Kukapa nyt matkustelusta haluaisi luopua, niin mukavaa se on, jutussa sanottiin. Niin aivan. Kannattaahan se tietenkin nyt sikailla ja ökyillä kun se on vielä mahdollista. Mitä sitten, että se tuhoaa tulevaisuuden jälkipolvilta - mietitään sitä sitten! Jeah!

Toiseksi pahoituin myös uudesta sianlihanmenekinedistämiskampanjasta, jonka maksaa Suomen valtio. En sano, etteikö kuluttajan ole tarpeen tietää, miten ruoka on tuotettu. Mutta pitääkö lihankulutusta oikein valtion tuella koettaa lisätä? Mutta siitä viis. Suomi voittaa, ks. kuva! (www.wwf.fi - Tunnista teko.)

Jotenkin tämä on ollut niitä viikkoja, kun tuntuu, että tässä maailmassa niin moni asia on järjestetty aivan väärin.

Kaikkein eniten pahoitin mieleni kuitenkin jälleen kerran siellä kirjaston lehtiosastolla. Näinkö heikolla itsetunnolla varustettu suomalainen on? Seisoskelin nimittäin hyllyn ääressä ja selailin Apu-lehteä. Kiireisesti, ylimalkaisesti, valmiina panemaan lehden takaisin hyllyyn ennen kuin kukaan tulisi sanomaan, että "maksa ensin, lue vasta kotona".

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Toimittajien kirjoittamissa kirjoissa seikkailee aina toimittaja

Ennen siirtymistä päivän aiheeseen: kulutushysteria on tympinyt minua jo pidemmän aikaa. Ja se, että kuluttajat eivät edes kavahda mainoksia, joissa heidän hysterialleen irvaillaan. Loppuvatkohan nuo käsilaukut ja korkkarit kaupasta, ellei ostaja ole liikkeellä sotaisin mielin?

Luin juuri Eve Hietamiehen Yösyötön ja Tarhapäivän. En herkeä niitä tässä nyt arvioimaan sen syvemmin, koska kyseessä ei ole kirjablogi (perinteisessä mielessä ainakaan) ja nuo opukset (vanhoina) ovat jo muut arvioineet moneen kertaan. Mutta sen huomion kerron, että toimittajien kirjoittamissa kirjoissa sähelletään lähes aina toimittajien maailmassa. Hietamiehen kirjojen Antti Pasanen on aikakauslehden toimittaja. Hietamies itse Avun toimittaja, ja kovasti yleisaikakauslehdeltä Pasasenkin työmaa vaikuttaa. Muitakin esimerkkejä on, mutta en tietenkään nyt muista niitä. Ei vaan muistanpas: Pauliina Suden Nostalgia ja Venla Hiidensalon Mediahuora. Ja monia muita.

Mistä ilmiö (jos näin rohkeaa termiä voi tässä käyttää) johtuu? Onko kyse laiskuudesta? Toimittaja tuntee alan hyvin, joten taustatyötä kirjahahmon ammattiin ei tarvitse tehdä. Vai onko kyse tarpeesta kertoa jotain alan epäkohdista (Susi, Hiidensalo)? Vai sittenkin vain siitä, että kirjailija haluaa kirjoittaa itsensä tarinaan?

Niin tai näin, luen mielelläni romaaneja, joissa on toimittajia ja liikutaan mediamaailmassa. Kirjoittavatkohan kokit ravintoloiden tai leipomoiden miljöihin sijoittuvia tarinoita? Omassa romaanikäsikirjoituksessani valitsin päähenkilön ammatiksi laveasti "sisällöntuottajan". Laiskuuttani?

PS. Tärkeimpänä aina post scriptum, tottakai. Romaanikäsikirjoituksestani ei mitään uutta, mutta eräs toinen, aivan uusi kirjaprojekti on nytkähtänyt eteenpäin. Tai itse asiassa se syntyi ja hyppäsi samantien rotkon yli turvaan. Kerron tarkemmin, kun nimi on paperissa. 

torstai 2. tammikuuta 2014

Vuonna 2014...

... saan kustannussopimuksen.
... ja toisenkin.
... käyn lenkillä.
... vaihdan kuistin valaisimeen lampun.

Siinäpä sitä. Ja uuden vuoden kunniaksi vaihdoin myös blogin ulkoasua nuivempaan. Jos kaipaattee Donkey Kong -elektroniikkapelin (kaksikantisen!) kuvaa takaisin, kertokaa. Pontevaa alkuvuotta kaikissa uusissa pyrkimyksissänne, harrastuksissanne lupaustenne täyttämisessä (mistä tulikin mieleen - täytyykin perua ilmoittautumiseni Kansalaisopiston joogaan - en kuitenkaan jaksa mennä).

****

- Ensin kerron kuitenkin vähän tästä meidän yrityksestä. Carpe Diem! on yrityksemme nimi. Tietääkö joku, mitä se tarkoittaa? Carpe Diem! on latinaa ja tarkoittaa: tartu hetkeen. Tuohon lauseeseen tämä meidän Näe mahdollisuutesi! -kurssi kiteytyy eli pyrimme täällä kartoittamaan teiltä jokaiselta ne omat voimavarat ja vahvuudet, joiden varassa on sitten hyvä lähteä sitä työpaikkaa tuolta työmarkkinoilta hakemaan.

Veli jatkaa paperin täyttämistä kuilla.