sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mmm-mmm... Ne oudoimmat ruokakirjat

Joko tilasit omasi? http://blogs.dallasobserver.com/cityofate/2011/04/5_celebrity_cookbooks_were_pre.php

Ole ylpeästi mikrokokkaaja! http://www.bonappetit.com/columns/kookery/slideshow/weird-cookbooks/?slide=2


Vähän tuhma ehkä? http://mentalfloss.com/article/53556/15-strange-and-awesome-cookbooks



Tongue anyone? http://www.huffingtonpost.com/2010/06/23/the-most-wtf-cookbooks-of_n_622243.html

Kun haluat huolehtia lapsesi proteiininsaannista punttitreenin jälkeen: http://flashbak.com/20-odd-and-unsavory-retro-cookbooks-575/
"Good food and good fun."Nasevat letkautukset ryydittävät ruokahetkeäsi.. http://www.amazon.com/Cooking-With-Friends-Lyles-Wilson/dp/1558533834

Vappu Pimiäkin on tehnyt sen. Julkaissut reseptikirjan. Kuten niin moni julkisuuden henkilö, esimerkiksi korpilahtelaiset julkimot! Ruokakirjoja ilmestyy sitä tiuhempaan, mitä likemmäs joulua tullaan.

Oudointa ruokakirjoissa on ehkä niiden valtava tulva. Se ei ihan yllä television ruokaohjelmien volyymiin, mutta lähellä on (oma suosikkini on Avalta tuleva jenkkisarja, missä leipurit duunaavat härskin näköisiä kolmemetrisiä paloautoja muotoilusuklaasta (en tiedä onko mitään tekemistä oikean suklaan kanssa) ja spreijaavat ne jollain almost-edible -maalilla lapsen tasolle jääneen hääparin juhliin.) Osa ruokakirjoista on hyviä, osa taas kertoo mielestäni liiankin kieroutuneesti siitä, miten syömisestä on tullut hifistelyä kuten sisustamisesta ja omien elintoimintojen seuraamisesta. On veriryhmädieettiin perustuvia kokkikirjoja, paleo- liitu- ja jurakauden ruokavaliota noudattaville suunnattuja reseptejä ja kirjoja ihmisille, jotka nauttivat vain haaleaa teetä ja valoenergiaa (eivät kuitenkaan varmaan kansalaisluottamusta, ehe ehe). On jopa kirja, jossa on reseptejä kiukaalla valmistettavista ruokalajeista. Missitkin tekevät kokkikirjoja vaikka hädin tuskin edes syövät itse mitään.

No, kirjan kirjoittajanhan ei tarvitse tietenkään noudattaa sitä mistä kirjoittaa. Silti on vistoa huomata, miten Myoplex Diet -ateriankorvikkeita myyvä ex-missi julkaisee ruokakirjan mahdollisimman prosessoimattomasta raakaruuasta. Kuitenkin tuo Myoplex Dietin sisällysluettelo on näin pitkä: Corn Maltodextrin, Calcium Caseinate, Soy Protein Isolate, Whey Protein Concentrate (Whey Protein Concentrate, Soy Lecithin), Cocoa Powder (Processed with Alkali), Natural & Artificial Flavor, Oat Fiber, Calcium Phosphate, Vitamin & Mineral Blend (Magnesium Oxide, Ascorbic Acid, dl-Alpha-Tocopheryl Acetate, Niacinamide, Ferrous Fumarate, Zinc Oxide, Calcium Pantothenate, Manganese Gluconate, Copper Sulfate, Boron Proteinate, Pyridoxine Hydrochloride, Riboflavin, Thiamin Hydrochloride, Vitamin A Palmitate, Folic Acid, Biotin, Chromium Citrate, Potassium Iodide, Molybdenum Amino Acid Chelate, Selenium Amino Acid Chelate, Cyanocobalamin), Calcium Citrate, Potassium Chloride, Sodium Phosphate, Carrageenan, Medium-Chain Triglycerides, Potassium Phosphate, Salt, Xanthan Gum, Dairy Creamer (Sunflower Oil, Corn Syrup Solids, Sodium Caseinate, Mono- & Diglycerides, Soy Lecithin), Acesulfame Potassium, Whey Protein Isolate, Sucralose, Ascorbic Acid, Taurine, L-Glutamine, and Beta-Carotene. Kumpaa hän siis suosittelee?




keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tuomas Vimma: Firman mies ja sen maneerit

Kuva: Gummerus.fi

Tuomas Vimman rakennusfirmamaailmassa liikkkuva trilogia on saanut päätösosansa Firman miehestä. Kirja on vielä kesken, mutta uskallan kirjoittaa. Sitä saa mitä tilaa, jos tykkäsi Raksasta ja Ruutukympistä. Ja Vimmasta. Hän on maneeriensa ja tyylinsä vanki. Luksuselämän luettelomainen suitsutus on läsnä ihan kaikissa kirjoissa Helsinki 12:stä tähän uusimpaan. Se on ihan hauskaa ja kiinnostavaa, kun idean oivaltaa. Vaikka Toisessa tapetaan karhu marjanpoimurilla ja örvelletään poistiehensä, se tehdään niin överisti että se viihdyttää.

Mutta jo Raksassa kiinnitin huomiota lävitse-sanaan. Se toistuu ja toistuu Ruutukympissä ja Firman miehessä. Sähköpostit käydään lävitse. Rakennuspiirustukset - lävitse. Rempan lopputulos - lävitse tottakai. Eikö edes yhden yhtä kertaa voida käydä jotain läpi? Eikö?!

Toisaalta. Eilen televisiossa toimittaja sanoi "ulkoota". Voi vit.

PS. Kansiliepeessä mainitaan (myös Ruutukymppi) että Vimma on töissä rakennusalalla. Eikö siis kirjojen kirjoittamiselle eläkään? Mitä helvettiä?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Netin läpiluku ennen kuin aloitan työt - TOP 10

Sukkalaatikon järjestämisessä auttaa esimerkiksi tämä Walmartissa myytävä organizer. Kuva

Kun armon vuosikymmenenä 1990 aloitin toimittajan hommat, tarkistettiin juttujen faktat tietosanakirjoista. Ajankohtaiset tärpit olivat puhelinsoiton päässä, asiantuntijan lausumina. (Ja Wittenberg kaiversi ne painolaatoille.) Nyt on Wikipedia juu, mutta ei internet kirjoittajan työstä mitenkään helpompaa kyllä tee. Hitaampaa ja vaivalloisempaa, sanoisinko vaikeasti tavoiteltavaa, tekee.

Seuraava listan useampi kohta kaipaisi enemmänkin selittelyä, mutta antaa olla. Nämä eivät kerro minusta ihmisenä mitään, eiväthän? Ajatelkaa vaikka, että kohdissa 1 ja 4 surffaan vakavan journalismin, luonnontieteiden ja kirjallisuuden teemoissa. Joka tapauksessa nämä sivut käyn yleensä läpi erityisesti siinä vaiheessa, kun olisi viimeinen tippa aloittaa jutun kirjoittaminen. Lehtijutun siis. Romaanikäsikirjoitusliuskoja minulta nyt ei kukaan odotakaan.

1. Facebook. (Monta kertaa. Ja vielä. Ja vielä. Öö... lupaan itselleni että kun ingressi on kasassa, saan avata Facen. Tai kun olen kirjoittanut nimeni paperin ylälaitaan.)
2. Anna ja Sebastian. ("Kiitos" sille "kaverille" joka lähetti linkin tähän älykkökirjoittajien kryptoniittiin.)
3. Isyyspakkaus.
4. Ampparit.
5. Lemmikkipalstat.(Ks. kohta 1)
6. Cougar Woman. (Paitsi että olen jättämäisilläni blogin, ellei kirjoittaja palaa takaisin otsikon lupaamaksi hahmoksi. Nyt hän suunnittelee jo lasta - aviomiehensä kanssa. Blaah.)
7. Asikaine. (Uusi pahe. Koska kirjoittajalla sokaisevanvaaleaa skandinaavisuutta rienaava keittiö.)
8. Ilmatieteen laitos.
9. Työpaikkasivut.
10. ! (Vaihdoin Ite puin -blogin tähän niin pitkäksi aikaa kuin kirjoittajan asunnon putkiremontti kestää.)

Apropo kohdasta 1! Kirjailija Henna Helmi Heinonen oli avannut sivun, jossa kertoilee liuskojen kertymisestä ja käsikirjoituksen edistymisestä. Ihan niin kuin minäkin... tein. Pienenä erona tosin, että Heinonen on oikea kirjailija. Sillä todellakin on merkitystä, sillä samaisen Fb:n kautta seurailemani Kauko Röyhkäkin paheksui kun Turun kirjamessuilla seuraan tunki joku, josta kävi ilmi, ettei hän edes ollut kirjailija. Törkeää! (En tunnusta, vaikka Turun kirjamessuilla olinkin.)

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kiitos mutta ei sovi julkaisuohjelmaamme

Anna-Leena Härkösen kirjan lottovoittaja-Eevi on sietämätön ihminen. Otava 2014.

No nyt sen sain. Kirjeen, jonka niin moni muukin toiveikkain mielin käsikirjoituksensa postittanut on saanut ja tulee saamaan. Suuren kustannustalon kirjeessä luki, että romaanikäsikirjoitukseni ei sovi talon kustannusohjelmaan.

No. Ein lisäksi sain melko pitkän palautteen käsikirjoituksen hyvistä ja huonoista puolista. Oli sieltä paljon hyvääkin löydetty. Paha epäkohta siinä silti oli, ja nyt sen ymmärränkin. En pullikoi palautetta vastaan, se on aivan oikeassa. Kirjassani en päästä lukijaa tekemään tulkintoja hahmojen ajatuksista ja teoista, vaan selitän kaiken auki. Kuin lehtijutuissa, sanottiin palautteessa.

Eräs kirjoittajatoverini kirjoitti viime vuonna romaanikäsikirjoituksensa kokonaan uudelleen. En tiedä, millaisen palautteen perusteella hän sen teki, mutta tekipä kuitenkin. Hän on antanut minulle hieman teknisiä ohjeita tämän toteuttamiseksi. Aion itsekin nimittäin kirjoittaa kirjani uudelleen tässä talven mittaan. Tiedän nyt (aavistin jo aikaisemmin), mitä käsikirjoitukselle on tehtävä. Uskon yhä tarinaan, ja se on kai tärkeintä? En ainakaan tässä vaiheessa vielä ajatelle, että aika on ajanut stoorini ohi, kuten joku pöytälaatikkokirjailija blogillaan kirjoitti, saatuaan kai jo monta hylsyä. Jotenkin suhtaudun tähän melko kevyesti, en koe tulleeni murskatuksi. Jos kirja joskus julkaistaan, mahtava homma. Ellei, ainahan voin lukea muiden kirjoja.

Vielä siis toiseen aiheeseen. Pitääkö romaanihenkilöstä pitää, jotta pitäisi kirjasta? Yleensä sanotaan, että jonkinlaista sympatiaa on koettava hahmoa kohtaan, jotta tarina imisi. Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -kirjan Eevi on ärsyttävä eukko, joka lottovoitollaan ostaa typerää kamaa ja minkkiturkin. Viimeistään turkisten osto teki Eevistä minulle vastenmielisen hahmon. Mutta kirja on taattua Anna-Leena Härköstä ja erittäin hyvä, ja jonkinlaisen sympatian Eevi saa minulta osakseen öykkäröivän miehensä vuoksi. Tai olisiko se sääliä.

Härkönen on moneen otteeseen maininnut, että tykkää kirjoittaa kronologisessa järjestyksessä eteneviä tarinoita. Ei takaumia, ei näkökulmavaihdoksia tai sisäisiä monologeja. Ei mitään kikkailuja. Eevi-hahmoa ja kirjailijaa itseään ei voi olla vertailematta toisiinsa, kun Eevikin sanoo kyllästyvänsä kirjoihin, joiden tarinan lukijan on koostettava päässään itse. Härkönen on myös joskus sanonut, ettei koe eläinoikeusasiaa ollenkaan omakseen. Hän on enemmän Amnesty-naisia. Kuten Eevi. Kirjan Eevi on lyhyt, kuten Härkönen.

Kari Hotakainenko se sanoi joskus, että kirjailija kirjoittaa päähenkilöönsä aina 11 % itsestään. Härköselläkin tämä varmaan Eevin kohdalla täyttyy. Tai mistä minä tiedän. Eevi on rasittava!

perjantai 29. elokuuta 2014

Ei tuo osaa olla kännissä!


Joskus leffoista, erityisesti amerikkalaisista, näkee, että näyttelijät eivät osaa näytellä uskottavasti humalaista. Suomalaisilta näyttelijöiltä tämä usein onnistuu. Kännisen esittäminen huonosti on vaivaannuttavaa. Näyttelijä Esko Nikkari on kuulemma joskus lausunut, että humalaisen näytteleminen on selvän näyttelemistä, sillä humalaiset useimmiten pyrkivät näyttelemään selvää.

Mikko Kalajoen romaanissa Kolme tärkeintä asiaa (WSOY 2014) sen sijaan on alkoholismiin luisuvan Jukan sohellus aivan erinomaisen hyvin kerrottu. Olen lukenut kirjasta vasta 30 ensimmäistä sivua ja silti tämän jo tiedän. Luin kohdan, jossa Jukka tajuaa, ettei muista koska olisi herännyt aamulla ilman jysäriä ja Buranan kaipuuta. Ja päässyt ohi lounaan ilman tasoittavaa ihanaa olutta. Luin sen toisenkin kerran ja huokailin, että juuri näin, juuri näin.

(Hetkinen, miksi tuo kohta minua niin sykähdyttääkään? Pitäisikö tästä vetää johtopäätöksiä?)

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Melkein kirjailija


Nyt menee sellaista sivuluisua tämä kirjoittajan elämä, etten ehdi bloggaamaan. Tuossa kuvan kirjassa olen kuitenkin mukana, tiedoksi lukijoilleni, eli semisti kohti kirjailijuutta. Kirja se on antologiakin, eikö? Liittykee seuraan https://www.facebook.com/rakkaaniromaanihenkilo?ref=hl

PS: Lähetin romaanikäsikirjoitukseni Ison Talon kustannustoimittajalle, joka aikoi ehtiä vilkaista sitä "ennen lomia". Taisi tarkoittaa joululomaa tai kesälomaa 2016.

torstai 19. kesäkuuta 2014

11 asiaa joita et tiennyt. Ja toiset 11.

Ihmeellistä. Sain tällaisen Jaanabalta. Kiitos siitä. En yleensä koskaan vastaa tällaisiin kun en vaan viitsi, mutta nyt olen sen verran sijaistoimintoja vailla (monta deadlinea kolkuttaa ovella), että antaa mennä si. Paitsi että todellakaan en nimeä 11 bloggaajaa. Jos vaikka kolome tai neljä. Ja hei mitvit näitä kysymyksiähän on ihan saakelisti! Hirveä skitsoskaba. Jaksanko edes... No kokeillaan.

Säännöt:
1. Postaa palkinto blogiisi.
2. Kiitä bloggaajaa, joka antoi palkinnon sinulle ja linkkaa takaisin hänen blogiinsa.
3. Kirjoita 11 satunnaista faktaa itsestäsi.
4. Vastaa nimeäjäsi 11 esittämään kysymykseen ja aseta 11 kysymystä sinun ehdokkaillesi.
5. Nimitä 11 bloggaajaa, jolle tahdot tämän palkinnon antaa.
6. Ilmoita ehdokkaillesi, että olet nimennyt heidät.

11 satunnaista faktaa:
1) Olen vasenkätinen ja siis luova ja taiteellinen.
2) Syön ruisleipää ketsupilla. Laitan kaikkeen ketsuppia, ihan kuin lapset.
3) Olen kala-kasvissyöjä. Joskus harvoin syön myös lihaa, jos tiedän että eläin on elänyt hyvän elämän. Esim. pieneltä luomulammastilalta joskus saatan ostaa. En tiedä, miksei sympatiani ulotu kaloihin.
4) Suosikkisarjani televisiossa on MacCleodin tyttäret, mutta sitä ei tule yli kuukauteen jalkapallokisojen vuoksi.
5) Passini on vanhentunut.
6) Luen joka ilta sängyssä 1 - 2 tuntia.
7) Olen ehkä some-koukussa. Pelkkä Fb tosin, eli ihan viihdekäyttöähän tämä.
8) Tämä blogipostaus miellytti kovasti.
9) En meinaa nyt keksiä mitään.
10) Harkitsin lapsena nimeni vaihtamista Tiinaksi. Anni Polvan Tiina-kirjojen mukaan. Myös Lotta ja Britta olivat listan kärkisijoilla.
11) Viimeksi ostamani tarvekalu oli hiusharja. Koska ihan kaikkea en nyt sentään kierrätyksestä voi ostaa minäkään.

Sitten Jaanaban kysymykset ja niihin vastaukset (Huoh! Ihan näin paljoa sijaistekemistä en kyllä olisi tarvinnut!)
1. Oletko onnellinen ja mikä sen tekee? Jos et ole mikä tekisi sinut onnelliseksi?Ikuisesti tyytymätön. Tietämättömyys tekisi onnelliseksi, mutta minkä tekee kun on näin tiedostava.


2. Mikä on hienointa mitä sinulle on tapahtunut viimeisen vuoden aikana?
Olen allekirjoittanut kaksi kirjakustannussopimusta.


3. Mistä asioista pidät itsessäsi?Niin nokkela, niin nokkela ja sulava.


4. Millainen olet kun suutut?Ks. edellinen yhdistettynä veemäisyyteen.


5. Onko kodissasi siistiä?Ei koskaan.

6. Minkä lemmikkieläimen ottaisit jos nyt ottaisit?Lapinlehmän tai kyytön. Tai kolmannen koiran.


7. Miten haluaisit elämäsi elää?Ei huolia ei murheita. Hakuna matata.


8. Kännäätkö? Milloin viimeksi?Mielelläni. Muistikuvia ei ole.


9. Mitä harrastit lapsuudessasi ja nuoruudessasi? Harrastatko vielä samoja asioita?Yleistä eräilyä ja hevonpaskaisissa farkuissa kuljeskelua. Ihan sama vieläkin. Tein myös hartaasti omaa hevoslehteä. Eli sekin.


10. Mistä piirteistä pidät muissa ihmisissä?Ennustettavuudesta.


11. Jos sinun pitäisi ottaa tatuointi nyt niin minkälaisen ja mihin sen ottaisit?
En aio ottaa. Jos pakko olisi niin ankkuri olkavarteen.

Voi jestas tämä jatkuu vieläkin! No 11 uutta kysymystä:
1. Mitä tykkäät Ritari Ässästä?
2. Mitä sanoisit ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa? Kyse ei ole lukutaidottomasta ihmisestä.
3. Mieluisin sijaistoimintosi. Jos siis pitäisi tehdä jotain muuta.
4. Mitä on yöpöydälläsi? EI TARTTE KERTOA IHAN KAIKKEA!
5. Mikä olisi hyvä keino lopettaa Salatut Elämät -sarja? Jättimäinen haittavero teinien aivojen mädättämisestä?
6. Jos Pate Mustajärvi ja Anna isä mun ajaa mökkitie -mies (mikä sen nimi olikaan?) tappelisi, kumpi voittaisi?
7. Pillifarkut kaikilla naisilla. Uhka vai mahdollisuus?
8. Lempidrinkkisi. Maito tai vesi ei ole vastaus.
9. Lapsuutesi pahin kammopainajainen tai mörkö?
10. Kerro jokin tekninen muistosi, esim. ensimmäinen kännykkäsi tai parhaat hetkesi monistuskoneen ääressä.
11. Vastaa nopeasti. Mitä tulee mieleen Sollista? Olut vai siivousfirma?

Haastan: Esan, Tommin, Merjan, Päkän ja Mervin. Jos jaksatte tai ette ole saaneet tätä jo.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Teini, lue kirja!

Nämä iPhone kädessään kohdusta tulleet nykynuoret ovat niin taitavia. He instaavat ja somettavat ja whatsappaavat ja vaikka mitä ihan tuosta noin vain suvereenisti kaikkea kerralla. Mitä vuorovaikutuksen virtuooseja! Me vanhat kirjoittelemme meilejä ja soitamme usein ihan äänipuhelunkin. On vaikea pysyä perässä nuorison viestimen piipatessa tauotta, informaatiota sylkiessään ja välittäessään.

Ei näitä vuorovaikutuksen mestareita kyllä kumartaa kannata, kyllä ei näin! Oletteko huomanneet, mitä on nuorison vaihtaman tiedon sisältö? Vaihtelevatko mielipiteitään päivänpolitiikasta tai ympäristön tilasta? Keskustelevatko Emmi Itärannan Teemestarin kirjan käännöksestä? Tai suunnittelevatko edes yhteistä pyöräretkeä kesäiseen luontoon? Ei tod.

On olemassa palvelu/sovellus/sivu nimeltä Ask.fm. Siellä henkilöt, ihan oikealla nimellään, asettautuvat vastaamaan muiden kysymyksiin. Random-surffaajien ja omien kavereiden. Kysymys-vastaus -patteristojen sisältö on jokseenkin tällaista:

K: Miks sulla oli koulussa tukka ponnarilla?
V: Emmä TI :)
K:  mitä musaa sä kuuntelet?
V:  emmätiä
K: Kuis panee?
V: Kosone mee himaas.
K: löp?
V: tjooh.
K: Tunnex Penaa?
V: E kuka vittu se o ##)U%&&%%
K: /&/&&/IR(=?R/&)((Y(&)&UY
V: örp
K: Mitä teet weekendinä?
V: Juon niin kauan että sammun saatana.
K: Mieti vähä, lapsellista.
V: Yyhh tjoo juuh emmäjaksa.
K: tuu röökil
V: tulisinko vittu jos olis yhtää körssii
K: vitun luuseri :D
V: eeuujuuueeaaaee

Osaisivatko nämä viestijät lukea kokonaisen kirjan? Pääsevätkö läpi peruskoulun? Esittävätkö vain vai onko todellisuus tätä? Ostavatko vanhemmat kersoilleen älypuhelimia tuollaisen takia? Tällaisenko vuoksi puhelin otetaan mukaan jopa suihkuun? Oliko tämä epäonnistunut otos 14-vuotiaiden jutuista?

Kyllä tämän on pakko olla vitsi.

Emmi Itärannan lukijat eivät varmaan osallistu ask.fm -juttuun.

torstai 15. toukokuuta 2014

Kirja joka olisi voinut jäädä kirjoittamatta... Hetkinen - niinhän se jäikin.

Schildts & Söderströms pisti kansiin Miska Rantasen toimittaman hupailun.

Netti on hauska paikka. Sinne voi koota hauskoja median kielivirheitä (Lapsi jäi pesuveden jalkoihin - Facebook-ryhmä on yksi suosikeistani) tai kuvia epäonnistuneista leivonnaisista. Miksi, oi miksi Kukkiva pervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä -teos (ed. sanan ympärille hipsut) on pitänyt painaa paperille? Eivätkö nämä hassunhauskat M.Oloasu -hintalaput ja muut kuvat kyllä sinänsä ihan hauskoista erheistä toimi parhtaiten juuri netissä? Olisi se kommentointimahdollisuuskin. Miksi pitää tuhlata paperia tällaiseen? Muistaakseni on olemassa myös Ei mennyt kuten Strömsössä -kirja, jossa on kuvia pieleen menneistä kakuista ja käsitöistä. Oikein hauska ja viihdyttävä - mutta nettikamaa sekin.

IMO näin. Ja kyllä, opin vasta eilen, että keskustelupalstoilla käytetty IMO tarkoittaa in my opinion.

Kukkivan syyspervon perusteella väitän, että painettu kirja ei ole kuolemassa. Sen kuolinkorinaa kuitenkin välillä pelkään, kun omaa kirjaani väsään ja mietin, koska koittaa se hetki, kun romaaniani ei enää paineta. Piste. Kaikki menee kerralla e-kirjaksi. Ehdinkö saada kirjani valmiiksi (ja hyväksytyksi) ennen kuin niin käy? Suurin tavoitteeni elämässä on kuitenkin nähdä oma romaanitarinani kovien (kovahkojen?) kansien välissä. Vai onko pelkoni sittenkin turhaa. Paperia näemmä riittää. Kukkivalle syyspervolle 167 sivua. Kariniemen kakanpojan filesuikaleet.

Enemmän kuin painetun kirjan katoamista pelkään, etten vaan osaa (EVO). Olen lukenut viime aikoina Johanna Sinisaloa, tällä hetkellä Linnunaivoja. Sinisalosta on tulossa uusi kirjailijasuosikkini. Hänen tarkkuutensa ja perehtyneisyytensä on huikeaa. Oma juonen kuljetukseni on avutonta räpellystä hänen tekstiinsä verrattuna. Linnunaivot on muutenkin (BTW) erittäin tärkeä ja kiinnostava. Se kritisoi matkailua ja turismia. Ekologisesti kantaaottava siis.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Suoraan omasta elämästä

Vähemmän on enemmän.


Hämmentävä lukukokemus on toimittaja Päivi Storgårdin Keinulaudalla (Schildts & Söderströms 2013). Vaikka romaanissa miten oirehtii Outi-niminen aamutelkkarin juontaja, on lukijalle päivänselvää, että tarina kertoo kirjoittajan omasta elämästä. Hyvin tämän hämmennykseni sanallistaa Suvi Ahola Hesarissa.

Hyvä kirja, ei siinä.

Tuon Hesarin kirja-arvion ohessa oli pari kiinnostavaa tekstiä nyrkkeilijä Eva Wahlströmin elämäkerrasta, jonka julkaisee Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Jo toinen elämäkerta itseäni viisi vuotta nuoremmasta urheilijasta! Ensimmäinen ilmestu vuonna 2007. Hyvänen aika sentään. Mahtaa olla kiinnostava elämä. Tosin: kiinnostavan kirjan saisi aivan varmasti myös ydinperheen perusarkea Mankkaalla elävästä lähihoitajasta. Jos vain osaa kirjoittaa.

Muuten tämä oli kiinnostava blogikirjoitus. Kehonsa palvontaan ja muokkaukseen omistautunut ulkosuomalainen hoksasi, että muutakin voisi ehkä tehdä. Otan tästä onkeeni ja koetan karsia elämästäni kaikkea turhaa niin pitkälle kuin mahdollista. Todennäköisesti käsikirjoituskin siitä muokkaantuu voimallisemmin, ja tekeillä oleva tietokirjani saapuu kustannustoimittajan sähköpostiin viimeistään deadlinepäivänä klo 12. Uskotteko?

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Tulta päin

Johanna Sinisalon Auringon ydin -kirjan lukemisen aiheuttamia välittömiä seurauksia:
* Ikkunalaudallani kasvaa nyt kaksi chilikasvin taimea.
* En koskaan enää katso chilikastikkepurkkia kuten ennen.
* Huomaan lisääväni kapsaisiinia jokaiseen ruokaan. En lapsen annokseen, sillä hän huutaa: "Suussa on tulta!"

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Miksi uusi vanhenee niin nopeasti, mutta vanha vain paranee?

Lueskelen iltaisin Matkalaukkumorsiameksi käännettyä Kajsa Ingemarssonin kirjaa - alkuperäisnimi on På det fjärde ska det ske, siksi käännös on mielestäni huono.

Kirjakäännös on vuodelta 2003. Huomaan, miten pienet ajankuva-yksityiskohdat tuntuvat hassuilta ja jopa epäuskottavilta, vaikka kuinka tajuan että luen kirjaa vuonna 2014. Ihmisillä on kiinteitä puhelimia kotonaan, ja Etelä-Afrikasta ystävä lähettää käsinkirjoitetun kirjeen. Sentään ollaan jo 2000-luvun puolella. Tulee tuntu, että Ingemarsson on kirjoittanut kirjaa 90-luvulla.

Taas erittäin ajankohtaiset ja tuoreet ajankuva-kirjat sisältävät twiittejä ja Facebook-statuksia, tekstareita ja deittiprofiileja. Omassakin käsikirjoituksessani niitä on, mutta melko vähän. Pelkään, että jos kirja on liian tässä ajassa, se ei kestä.

Hassusti ajateltu? Kestäväthän vanhatkin kirjat aikaa, vaikka niissä sytytellään öljylamppuja ja käynnistetään autot kammella.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Insinööri kirjoittaa


En ole insinööriluonne, joskaan en täysi taiteilijasielukaan. Jälkimmäisestä todisteena vuosikausia jatkunut tapani pitää ruutuvihossa tehtävälistoja. Laitan jokaisen tehtävä perään tyhjän loodan, johon vedän suurieleisesti rastin, kun tehtävä on suoritettu. Ah sitä tunnetta, kun illalla katson Minni Hiiri -vihkoni viimeistä sivua ja näen rastitetut ruudut.

Tarvitsen listoja, koska muuten unohdun katsomaan Maailmanlopun odottajia (Jim-kanava) tai Supernannya (Liv).

Koska ruuhkavuoteni ovat huipussaan, tarvitaan Minni Hiirtäkin järeämmät aseet. Rakensin laskentataulukkoon Projektisuunnitelman. Tehtyjen asioiden punaisten solujen muuttaminen vihreiksi on yhtä tyydyttävää kuin vihon rastiminen.
(Miten tässä saksalaistyyppisessä työkulttuurissa voisi muka taidetta syntyä?)

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Personal brainer vetää aivobic-tunnin


Viime aikoina olen miettinyt tulevia kirjajulkkareita. Omalta osaltani sellaiset on tiedossa joskus syksyllä yhteisteoksen tiimoilta. Yhteisteoksen, eli en ole parrasvaloissa aivan niin keskeisesti kuin toivoisin. Aloitan alarapulta siis.

Olin pari viikkoa sitten Venla Hiidensalon Karhunpesä-kirjan julkistamistilaisuudessa. Ne olivat oikein onnistuneet ja hienot. Vertailukohtia minulla oli nolla, mutta silti. Hiidensalon kirja on sekin erittäin hyvä. Jätän nyt varsinaiset arviot muille, kirjasta on ollut arvosteluita hyvin taajaan, myös kaikkien kirjailijoiden himoitsemassa aviisissa eli Hesarissa. Sen vain sanon, että monessa arviossa ihmetellään, miten kirjailija nyt kirjoittaa vallan toisesta aiheesta ja tyylilajilla kuin esikoisessaan Mediahuorassa (2012). Ihmeen moni lienee sitä mieltä että suutari pysyköön ahtaassa lestissään. Onhan esimerkiksi niin, että lasten- ja nuortenkirjailijoiden on vaikea breikata aikuisten proosan kirjoittajina. Kun on jonkin luokan itselleen valinnut, pitäkööt sen, tunnutaan ajattelevan. Venla Hiidensalon Karhunpesä osoittaa, että aivan bullshittiä tuollainen luokittelu.

Näin televisiossa hahmon, jonka ammatiksi oli mainittu personal brainer. Hän oli jonkin sortin työelämävalmentaja tahi sparraaja. Yksi hänen tarjoamistaan palveluista oli aivobic. Älkää kysykö.

Herjetkää huomaamaan, että tänä yltäkylläisenä aikana, kun osa kansasta on niin etuoikeutettuja, että heillä on aikaa ja rahaa keskittyä lähes pelkästään omaan itseensä: kehoon ja mieleen, on todellakin markkinarakoa uusille ammattinimikkeille ja palveluille. Personal trainerit, elämäntapavalmentajat ja ammattijärjestäjät nyt mainitakseni. Nimikkeiden ja palveluiden nimet ja sanakikkailut niissä ovat vähintään puoli ruokaa. Mitä sitä keksisi? Its all about You -ohjaaja? REAL-trainerit jotka auttavat asiakkaitaan kohti menestyvää tositv-tähden uraa? NOVELTY-koutsi, joka sparraisi pöytälaatikkokirjailijoita viilaamaan käsikirjoituksensa valmiiksi ja lähettämään ne kustantajille - koutsin omaa verkostoa hyväksikäyttäen. Ai niin, suuressa maailmassa se taisi olla agentti se.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Miksi nykyaikana kaikki on pilattu?

Rosvo Rudolf -muistoni ovat kuvasta poiketen mustavalkoisia. Ei ollut färejä televisiossa. Jukka Virtasen ääni.

Mari Koppinen kirjoitti Hesarin Tänään-sivuilla eilen Yö-yhtyeen Olli Lindholmista. Linholm kertoi epärockista elämäntyylistään ja siitä, että raitistuneet bändin jätkätkin menevät keikkapaikkakunnalle etukäteen tutustuakseen paikalliseen kirkkoon, eivät baareihin. Lindholm harmitteli, etteivät nuoretkaan bändit enää käyttäydy kuten 80- ja 90-luvuilla tehtiin. Kaikki ilmeisesti vain joogaavat, urheilevat ja juovat smoothieita.

Opiskeluaikana olin parikin kertaa kuuntelemassa ns. vanhan liiton toimittajia. Olivat vallan tämän suurimman päivälehtemme tai ison uutistoimiston palveluksessa. He haikailivat menneeseen, kun töissä oltiin pienessä sievässä. Puhelivat näistä miehekkäistä entisajoista lämmöllä.

Televisiosta tulee nykyään pelkkää kuraa. Toista se oli 80-luvulla, kun seurasimme laatusarjoja kuten Dallasta ja Dynastiaa. Jutta Gustafsbergiä pilleripurkkeineen ei näkynyt, sen sijaan Sällylän Anne sai innostettua reitevät katselijat haaraperushyppyihin olohuoneissaan. Jaakko Kolmonen kokkasi reilua kotiruokaa, ei toosassa pörrännnyt ketään Tomi Björckiä limeineen.

Mitä yhteistä näillä ennen kaikki oli paremmin -yhteenvedoilla on? Oliko ennen todella paremmin? Kyllä varmaan, sillä yhteistä näin muistelijoilla on se, että he (me) olivat silloin nuoria. Olihan se nyt toki parasta? Paras-kokemus on kovin, kovin subjektiivinen.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Allekirjoitin kustannussopimuksen. Ja toisenkin.


Noh noh, en ole saanut sopparia romaanini julkaisemiseksi - Gummeruksen osaltani epäonnistuneen kisan jälkeen en ole sitä minnekään vielä tarjonnutkaan. Sen sijaan olen erilaisissa työryhmissä tekemässä kahta erilaista tieto/taidekirjaa, joten soppareita on tullut allekirjoiteltua. Ja maljoja kohoteltua. Syksyllä saan tituleerara itseäni kirjailijaksi. Tai viimeistään ensi keväänä, kun toinenkin kirja ilmestyy.

Onneksi en ollut näkemässä sitä hetkeä, kun nöyristelevä asentoni kustantajan luona muuttui jörndonnermaiseksi takakenoksi. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun tajusin että eteeni todella läväytettiin paperi allekirjoitettavaksi. Kynäkin ilmestyi käteen. Tunne oli jotain sellaista kuin rockrockrock ja jauzaa!

Sen verran kerron, että näissä kirjoissa tärkeitä ovat mm. Annika Bengtzon (Liza Marklundin dekkarihahmo) ja rakettiuuni. Olen selvästikin Tärkeiden Asioiden äärellä, kuten aina. Toisen kirjan tiimoilta (tämän syksyllä ilmestyvän) on myös käyty mittavia keskusteluita aiheesta: Mitä mä paan julkkareihin päälle?

Iltalukemisena on ollut jälleen kotimaista chick-litiä. Laura Paloheimon Klaukkala (Otava 2012). Ihan viihdyttävää parissa illassa luettavaa tarinaa, vaikka koin tyhmyyden hetkiä, kun en pysynyt aina perässä juonenkäänteissä ja eteen marssitettavissa henkilöhahmoissa.

Oma romaanikässärini ei sekään nuku, vaan haittaa jokapäiväisiä toimiani huutelemalla ja vaatimalla editointia ja pääsyä kustannustoimittajien ruuduille. Joku kustannustoimittaja tälläkin hetkellä odottaa, milloin se täydellinen käsikirjoitus lävähtää eteen. Joku Mari Johanna on kirjoittanut... katotaas... ei helv... tää on sairaan hyvä. Äkkiä, onko tässä sen puhelinnumeroa, nopeesti ennen kuin joku muu nappaa tän helmen!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Teinix

Teineistä kirjoittaminen on vaikeaa. Semminkin kun yrittää kirjoittaa heistä aikuisille. Luin juuri Riikka Ala-Harjan Jättiläisen, ja siinä kyllä meni vähän epäuskottavaksi 16-vuotiaan pojan ajatusmaailman esittely. Vaikka kyse olikin poikkeusyksilöstä, en voi uskoa noin nuoren kajaanilaissällin miettivän tuollaisia. Todella absurdiksi meni kohtaus, missä tämä sama teini ensimmäisellä seksikerrallaan teki pornoelokuvan. Mutta näistäkin huolimatta kirja oli oikein hyvä. Kirja syöpyi jopa sillä tavalla mieleen, että pohdin päähenkilön ja toisen pitkän sivuhenkilön ajatuksia, kun olin uimahallissa. Heidän piti kyyristellä ja kumarrella, huomattavan pitkinä ihmisinä, suihkujen alla. Kun itse taas useimmiten joudun laskemaan kaikkien laitteiden ja suihkujen ja penkkien säädöt ala-asentoon.

David Nicholls, Sinä päivänä -kirjan kirjoittaja, oli kuulemma mukana käsikirjoittamassa suosittua Rimakauhua ja rakkautta -televisiosarjaaa. No ilmankos hän on niin mukaansatempaava. Luin juuri hänen esikoiskirjansa Kaikki peliin, ja sen nuorukaisen (noin 20 v) hahmo oli Ala-Harjaa vastoin uskottava. Kovin. Erityisen hyvin Nicholls kuvasi myös krapulatuntoja. Ei ole tehnyt mieli ryypätä, kun tuota kirjaa luki.

Ensi viikolla koen totuuden hetken, kun menen neuvottelemaan ihka oikean kustannustoimittajan kanssa tietokirjani tekemisestä. Onneksi mukana on valokuvaaja, samassa veneessä olija, joten en aivan yksin joudu vakuuttelemaan kustantajaa kirjaidean erinomaisuudesta. Samana päivänä pääsen juhlistamaan Venla Hiidensalon toisen kirjan, Karhunpesän, julkkareita. En ole koskaan aikaisemmin ollut kirjan julkistamistilaisuuudessa, joten ensimmäisiä kertoja elämässä tämäkin. Ei vaan komento takaisin - olin vuosia sitten, työskennellessäni naistenlehdessä, Päivi Lipposen kirjajulkkareissa. Se oli aamiaistilaisuus. Kirja kertoi jotain naisista ja avioeroista.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Lundqvist Eveliina: Salainen päiväkirja eläintiloilta


Kuvan lehmä ei liity juttuun.

Eveliina Lundqvistin juuri julkaistu kirja Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into 2014) on kiinnostavaa ja ahdistavaakin luettavaa. Kun kirja on nyt ilmestynyt, se on samalla saanut monelta karvat pystyyn. Nimittäin maataloustuottajilta, tuotantoeläinten pitäjiltä - joita tympii, kun heidän toimintaansa parjataan ja leimataan kirjassa. Kirjan idea nimittäin on se, että eläintensuojelija ja vegaani Lundqvist "soluttautuu" eläintenhoitajakouluun ja pääsee harjoittelijan roolissa useille tuotantotiloille. Näkemään niiden arkea.

Tuo arki osoittautuu toisenlaiseksi kuin Valion ja Atrian ja muiden ruokajättien mainoksissa. Kirjassa kuvataan pääasiassa eläinten huonoa kohtelua. Ja kirjoittaja pohtii eläintuotannon oikeutusta ylipäätään. Ja sitä, miten eläimen hätään ja tuskaan turtuu, kun sitä näkee joka päivä. Erittäin kiinnostavia ovat Lundqvistin kokemukset siitä, miten koko "järjestelmä" alan opetuksesta, edunvalvonnasta ja markkinoinnista lähtien vetävät yhtä köyttä. Eikä se aina ole kovin ruusuista luettavaa.

Kirjan esipuheessa Lundqvist muistuttaa, että kirjassa esiintyvät kuvailut ja näkemykset ovat hänen omiaan. Hän sanoo, että jonkun toisen silmin tarkasteltuna asiat voivat näyttää toisenlaisilta. Hän siis rehellisesti sekä esipuheessa että kautta koko kirjan muistuttaa omasta vegaaniudestaan ja siitä, että hän ei hyväksy eläinten kasvattamista ruuaksi.

On varmaa, että kirjan sisältö tekee joillekin vääryyttä. Ja raivostuttaa. Mutta on hyvä, että tämä kirja on olemassa. Kuulostaa vähän sössötykseltä, mutta mielestäni on aina hyvä, että näistä asioista keskustellaan. Ihmiset ovat kovin vieraantuneita eläintuotannosta (vaikka eläimiä syövätkin) ja ottavat todesta, kun lehdessä siipikarja-alan tai sikatuotannon edunvalvoja sanoo, että "Meillä Suomessa on Euroopan parhaiten voivat eläimet". Kirja tuo uutta tietoa myös meille asiasta jotain tietäville. Esimerkiksi Lundqvist kuvailee pikkupossujen kastraatiossa nykyään pakollisen kivunlievityksen käytäntöjä sellaisiksi, että kivunlievitystä ei käytännössä edelleenkään ole. Tämä "hyvinvointisäädös" toteutuu siis vain paperilla. Silloinhan se on olemassa... vai mitä possut?

Lundqvistia on jo parjattu piipertäjäksi ja kettutytöksi, joka ei tiedä mistään mitään. Minun mielestäni kirjasta paistaa hyvin se, että kyllä hän tietää. Ja osaa kyseenalaistaa. Tämä ei ole mikään kevyt kirja.

Valitettavaa on, jos kirja heittää varjon niiden tilojen päälle, joissa eläimet voivat hyvin ja joilla huolehditaan sairaista ja vaivaisista asianmukaisesti aina eikä vain silloin kun se on taloudellisesti kannattavaa (tuo sanapari toistuu kirjassa usein). Olen nähnyt paljon hyviä tiloja, pieniä ja isompia. Toivotaan, että kirjan tuoman julkisuuden myötä näillä hyvillä tiloilla, tilanpitäjillä, olisi tilaisuus röyhistää rintaansa ja nousta esiin: me teemme tämän hyvin.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Navettapiian salaiset päivät

Yllätyin kovasti, kun sain meiliini uutisen tästä kirjasta. Into Kustannus julkaisee näinä päivinä Eveliina Lundqvistin teoksen Salainen päiväkirja eläintiloilta, joka kertoo hänen havainnoistaan maamme karjatiloilla - työskennellessään niillä ilmeisesti lampaana suden vaatteissa. Eli käsittääkseni hän on eläintensuojelija, joka hakeutui maatalousoppilaitoksen opiskelijaksi, päästäkseen näkemään eläintilojen todellisuutta. 

Luin hiljan blogikirjoituksen, joka taisi olla saman kirjoittajan käsialaa. Juttu oli karmivaa luettavaa. Pahoin pelkään, että tämä teos tulee olemaan lukukokemuksena sekoitus Foen Eläinten syömisestä -kirjaa (näen painajaisia vieläkin) ja Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -opusta (kylmänviileä, asiapitoinen, ei mitään uutta minulle tästä aiheesta, mutta hieno kirja).

Tilasin kirjasta arvostelukappaleen, joten palaan siihen tuonnempana. Kiinnostava asetelma kyllä, kun ihminen on hakenut opiskelupaikkaa, jota ei halua (?) ja opiskellut alaa, jota ei halua (?) vuoden verran. Selkäpiitäkarmiva tapa hankkia aineistoa kirjaan. Mitä tähän muuta voi todeta kuin että asialle omistautunut kirjoittaja. Sata pistettä siitä.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Millainen työpöytä, sellainen pää

Mitään lisäämättä, mitään siitä poistamatta: kirjoittajan työpiste helmikuussa 2014.


Vanha viisaus (?) sanoo, että näkymä ihmisen työpöydästä kertoo, millaista henkilön pään sisällä on. Ajankohtaista sketsiviihdeohjelmaa siteeratakseni: osimoilleen tältä.

Tänään on ilon päivä, sillä tapaan kirjoittajaryhmäni sulosieluiset ja kielioppinsa taitavat osakkaat hyvän ruuan ja juoman ääressä. Ja muutakin iloittavaa on: Vaikka Taiteen edistämiskeskuksen kirjoittaja-apuraha jäi nyt saamatta, kalenterissani komeilee tuon takaiskun kompensoiva merkintä: tapaaminen kustannustoimittajan kanssa. Kyseessä on yksi kolmesta tekeillä olevasta kirjaprojektistani.

Pöytää en aio siivota.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Kun kirja on pakko jättää kesken (- niin huono!)


Täynnä epäuskottavuuksia ja -loogisuuksia! Uskomatonta typerehtimistä, johon ei voi kolmekymppinen koulutettu nainen pystyä! Kielivirheitäkin! Teki mieleni vetää urpoa päähenkilöä pataan!

Tuntuu pahalta arvostella jotain kirjaa negatiivisesti. Tällä blogilla, joka siis EI ole kirjablogi, vaan kirjoittamisblogi (väljä määritelmä) olen useimmiten kehunut kirjoja, ja se on yksinomaan omaa ansiotani. Yleensä nimittäin onnistun kirjavalinnoissani niin hyvin, ettei tarvitse harmitella ja haukkua. Nyt eksyin harhaan... pimeään chick litiin.

Niina With: Taisit narrata, Stella osui kirjastokassiini, kun olin muka vailla jotain kevyempää. Pidän toki Bridget Joneseista ja myös joistain muista chick lit -romaaneista, eli lajityyppi ei ole aivan vastenmielinen. Taisit narrata, Stellassa vain on niin ennalta-arvattava juoni, epäuskottavia käänteitä ja ihmisiä, että lukukokemus oli valitettava. En jättänyt kesken, olihan kirja nopeasti luettu, mutta hapan maku jäi suuhun. Kaikenlaista sitä siis julkaistaan, voin wanna-be-kirjailijana nyt katkerana tuhahtaa. Oikeasti: kaikki koviin kansiin päässyt kama ei ole hyvää kirjallisuutta.

With on kirjoittanut tähän saakka toisentyyppistä tavaraa, lastenloruja ja muunmuassa Rahtilaivalla Brasiliaan, jota ainakin pari kaveriani on kehunut. Ja toki tästä Stella-kirjastakin näkee, että kirjoittaja on taitava. Mutta ihan kaikkea tolloilua ei lukijankaan tarvitse sietää. Stellan juonikuviot olivat kuin yläasteen ilmaisutaidontunnilla väsättyjä.

Myös muut ovat bloganneet tästä: Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena ja Morren maailma.

Kylmä hiki tulee pintaan, kun tajuan tämän: Jos ikinä saan romaanini julkaistuksi, saan osakseni tällaisia arvosteluita ja arvioita, ja nekö on vain kestettävä. Kauheaa. Kun joku sanookin, että "Mari Johannan esikoisteos on osoitus siitä, että toimittajien pitäisi pysyä lestissään" tai "Olisi kiva tietää, kenen kanssa kirjoittaja on maannut saadakseen tekeleensä julkaistua".

Ja hei! Kuuma aalto tulee, kun luen vielä lisää tätä Stella-kirjaa ruotivia kirjablogeja. Monethan tykkäsivät siitä! Olenko yksinkertaisesti liian vanha tähän?

Vielä loppuun kirjasuositus eräänlaisesta miespuolisesta chick litistä - onko cock lit termi? - Delhin kauneimmat kädet a lá Mikael Bergstrand. Hyvä oli!

torstai 13. helmikuuta 2014

Nyt lyyti kirj... Eiku story of my life

Lounasteet meinasin hotkaista henkitorveen, kun näin Hesarissa tämän mainoksen. Aikooko eukko tekaista puudelistaan takin?

On se hienoa, miten voi aina syyttää muita ihmisiä ja olosuhteita omasta saamattomuudestaan. Kuten nytkin. Sain pitkästä aikaa työpöydän puhtaahkoksi ja aikaa keskittyä romaanikäsikirjoitukseni editoimiseen. Luin sitä monta lukua ja hykertelin - hemmetin hyvä tarinahan se on, ja mainiosti kirjoitettu. Mutta kuten elämässäni käy aina, kävi nytkin.

Joka kerta, kun on seesteisempi hetki, jolloin ehdin tehdä rästihommia ja ikuisuusprojekteja pois alta, tulee eteen jokin akuutti asia. Jokin kiireinen jutunteko tai kuvatekstien tekeminen tai puoli vuotta sitten kirjoitetun jutun päivittäminen, kun sen julkaisuaika jossain lehdessä on viimein käsillä. Niin nytkin! Prkl.

***
Eihän tämä mitään editointia kaipaa, kirjoittaja mietti tätä lukiessaan:


Blogini kommenttiosio oli täyttynyt heti. Vilkaisen uusinta, ensimmäiseen postaukseen tullutta kommenttia. Se oli tullut pari päivää sitten. Asia siis kiinnostaa yhä. "Mitä pahaa tilaajat on sulle tehneet kun eväsit tilaajalahjan? Meillä tyttö odotti kuin kuuta nousevaa sitä Burberryn hiuspantaa."

tiistai 11. helmikuuta 2014

Kun en voi lukea, en kirjoittaa, katson television ruokaohjelmia

Aa tuuti lullaa. Kuva: mtv3.fi

No niin, romaanikäsikirjoituskilvassa ei tullut menestystä. Ei sinne päinkään. Pää jäi vetävän käteen, mutta mahdollisuuksia on taas enemmän kuin koskaan. Jep jep. Rakkain ja eniten käyttämäni metodi tavoitteiden saavuttamiseksi on konditionaali.


Pitäisi editoida romaanikäsikirjoitusta huolella, jotta kehtaisin lähettää sen kustantamoihin. Tähän olen antanut itselleni deadlinen. Helmikuun ajan editoin. Pitäisi editoida.

Tietokirjan käsikirjoitus huutaa tietokoneen syövereistä ja haastattelunauhoilta tukahdutettua tuskaansa. Lallattelen ääneen, jotten kuulisi sen älämölöä. Käsikirjoitus pitäisi lykätä lopullisehkoon kuosiinsa niinikään kustantajakierrosta varten. Tälle olen antanut deadlineksi toukokuun alun.

Pitäisi myös lukea eräs arvosteltavaksi saamani kirja. En varmaankaan voi mennä haastattelemaan kirjan kirjoittajaa ennen kuin olen lukenut sen. Deadlinen tälle on antanut asiakas, helmikuun loppu. En kuitenkaan pysty juuri nyt aloittamaan uutta kirjaa, sillä sain toissailtana loppuun Pekka Hiltusen mielenkiintoisen Iso-teoksen. Se kertoo lihavista ihmisistä. Useimpien romaanien jälkeen tarvitsen pari kolme lukematonta (!) päivää ja iltaa. Sen vuoksi olen katsonut nyt televisiota.

Ja kas, tilanne jatkuu samanlaisena kuin jo kuukausien ellei vuosien ajan. Toosasta tulee todella paljon ruokaohjelmia. Satuin katsomaan kuuluisan "avokadopastapariskunnan" Meidän safkaa -ohjelman jakson ja hämmennyin. Se vasta oli tylsä ruokaohjelma. Miljöö oli kaunis, pariskunta kokkasi kallioisella rannalla. Mutta oli kuin olisi seurannut minkä tahansa randomparin keittiöpuuhia, sellaisen joka keksii omaksi huvituksekseen että "leikittäiskö että me tehdään ruokaohjelmaa telkkariin". Kun toinen pilkkoi ja suolasi, silloin toinen seisoi tumput suorana vieressä. Ja pian päinvastoin. Ohjelma näytti todella todella unettavalta. Kaipasin kirjan pariin.

Unen rajamailla taisin nähdä mainoksen ohjelmasarjasta Suomen paras leipomo. Oikeinko totta taas uusi kokkisotareality? Näitä voisi kyllä keksiä vielä lisääkin. Esimerkiksi erilaisista ruokarajoitteista voisi rakentaa omia ohjelmiaan: Vuoden Raakaravintokkki, Sinustako uusi Kivikautisdieettimestari?, Junior Karppaajat. Ja vielä höystettynä ruokavalioonsa muuten vain suurta huomiota kiinnittävien kohderyhmällä: Vegaani Bikini Fitness Challenge,  Salil eka salil vika - Palkkarijuomien Top Chef.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Gummeruksen romaanikäsikirjoituskilpailun loppu häämöttää

Kirves mukaan ja savottaa jatkamaan.


Tiedottaminen on tosin ihmeellistä. Kävin eilen Gummeruksen Suuren romaanikäsikirjoituskilpailun sivuilla katsomassa tilannetta. Viimeisin tiedote oli marraskuulta. Tulokset  Sivulla luki myös parhaiden takakansitekstien yleisöäänestyksestä että "Äänestys tapahtuu tällä sivustolla tammikuussa 2014". Mutta nada. Kaveri vihjasi, että Gummeruksen Fb-sivulla oli tarkempaa tietoa eli näin:

Gummeruksen suuren romaanikilpailun tuomaristo kokoontuu tänään (23.1.2014). Tuomaristoon kuuluvat kirjailijat Joonas Konstig, Taina Latvala ja Aki Ollikainen sekä Gummeruksen kotimaisen kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö Nina Gimishanov ja kustannustoimittaja Salla Pulli. Kaikki kilpailun tulokset julkistetaan 14.2.2014.

Tiedote oli siis vain Facebookissa. Ei siinä mitään, mutta huomioinpa vain, että Gummerus ei ole ainoa organisaatio, jossa nettisivujen päivitys laahaa, kun taas some sykkii pari askelta edellä. Facebookissa mainittiin takakansitekstien yleisöäänestyksen alkavan viikolla 5, joka on nyt. Sivun osoite: http://www.suuriromaanikilpailu.fi/#yleisoaanestys Ei siellä vielä äsken mitään näkynyt.

Pakkohan tässä vaiheessa viimeistään, kun en ole saanut mitään yhteydenottoja Gummerukselta, vetäytyä vakan alle ja piilottaa kynttilä tms. En kai oikeasti voinut edes uskoa, että keskeneräisenä kisaan heittämäni käsikirjoitus voisi menestyä. Kun tulokset nyt pian julkistetaan, voin alkaa uudella tarmolla työstämään käsikirjoitustani. Josta vielä tulee hyvä ja josta kustantajat kilpailevat.

Itsetuntoani on nostanut lisäksi eilen allekirjoitetu kustannussopimus. Kyse on yhteisteoksesta eli allekirjoittajia oli kolme muutakin, mutta silti. En pidä tätä yhteisteostakaan minään sormiharjoituksena tai sivutyönä, vaan pelinavauksena. Kirjasta tulee hyvä ja mahtava -  syksyllä sitten julkkareihin.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Kirjan kansiin katsominen

                                         Joskus kirjan visuaalisuus onnistuu näin hienosti.

Kirjojahan on valtava määrä, ja kaikkea mahdottoman hyvää jää väistämättä lukematta. Useimmiten valitsen kirjan (kirjastosta) antautumalla täydellisesti kirjastoihmisten syleilyyn eli otan kirjan, joka on lyöty muita paremmin framille. Kenties otan sen karusellista tai tänään palautettujen hyllystä. Jos kirja on kotimainen, se päätyy sitä todennäköisemmin yöpöydälleni. Jos kansiliepeen kuva kirjailijasta on mieleeni, taas todennäköisyys kasvaa. Kansikin saa olla ruma, kunhan kirjoittaja miellyttää.

En osaa sanoa, millainen hänen on oltava. Voi olla nuori tai vanha, mies tai nainen. Kopealta ei saa näyttää, en ota. Aika usein kirjoittajasta kerrotaan hänen syntymävuotensa. Jos kirjoittaja on kovin paljon itseäni nuorempi, saatan katkeruuttani jättää kirjan ottamatta. Aika usein lievekuva on vanha, kirjoittaja on halunnut siihen mielikuvan itsestään. Hmmm... millaisenhan kuvan minä haluan itsestäni...

Sain juuri luettua Annamari Marttisen Eron (Tammi 2011) ja huomasin vilkuilevani kirjailijan kuvaa monta
kertaa lukemisen aikana. Mietin, että tämän kirjoittajan täytyy tietää, miltä eroaminen tuntuu. Tai sitten hän on erittäin hyvä eläytymään. Kuten kai kirjailijan kuuluukin olla. Erossa on muuten erittäin hieno ja vangitseva katse. Kansi tosin vähän valhettelee: se antaa vihjettä, että käsillä olisi jokin intialaisvaikuttainen kirja tai romaani, joka tapahtuu itämailla. Eikö? Psykedeelinen.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Ei-rajoittuneet ihmiset ja kaason osa


Vielä muutama sivu jäljellä Laura Lähteenmäen vähän ahdistavaakin Kaaso-teosta. Kirjan nimestä ja kannestakin voisi päätellä, että tarjolla on kepeää komediaa, mutta eipä olekaan. Kiinnostava näkökulma, ja ehkä ensi kesän morsiamille sopiva lahjavinkki? Lähteenmäki on muuten ennen Kaasoa kirjoittanut kai pääasiassa lapsille ja nuorille, ellen aivan väärässä ole. Ihailtavaa genrestä toiseen siirtymistä.

Toinen Laura eli Laura Lennes kirjoitti Hesarin Nyt-liitteessä 18.1.2014 olevansa ei-rajoitteinen. Hän siis lupautuu kaikkeen, vaikkei ehtisi tai huvittaisi. Kolumnia lukiessa tuli heti mieleen Kaaso-kirjan Ilona. Sen lisäksi eräs toinenkin tuttu kasvo... nimittäin peilikuvani. Olen kärsinyt vakavasta ei-rajoittuneisuudesta jo vuosia, mutta Lennesin tavoin en ole saanut vaivaani hoitoa saati sympatiaa. Päinvastoin, kaikki pyrinnöt murtautua sairauden ikeestä palkitaan järkytyksensekaisilla henkäyksillä. Kyllähän sun täytyy! Ei-rajoittuneisuus ei itsessään kuulostakaan pahalta, mutta sivuoireina ja jälkitauteina esiintyy usein päänsärkyä, verenpaineen nousua, stressiä, unettomuutta ja alkoholismia.

Eilen oli pienen, mutta laadukkaan kirjoittajaporukkamme tapaaminen. Treffaamme siis kerran kuussa. Paitsi että tarkoituksena on antaa palautetta toistemme romaanikäsikirjoituksista/novelleista, askaroimme myös yhteisen kirjaprojektin kanssa. Ja toisin kuin romaanikäsikirjoituksellani, tällä yhteiskirjalla on valoisa tulevaisuus eli kirja todella ilmestyy kansiin! Toivottavasti voin kertoa siitä pian tarkemmin.

****

Romaanikäsikirjoitukseni on saanut muutaman lisäsivun. Esim. tällaista:

Hän katseli oven raosta pitkään. Tytön hartiat hytkyivät kuin itkevän. Tyttö jynssäsi vaatteitaan saippuavedessä tarmokkaasti. Tietenkin se kehittäisi pian jonkin pakko-oireen, hankaisi rystysensä verille tai muuta vastaavaa. Eikö vain vesi olekin jo värjääntynyt vaaleanpunaiseksi? Perhonen työnsi oven auki, se narahti paukahtaen.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Sehän on taas yksi Facebook-kirja


Kun kirjailija oikein haluaa kertoa olevansa ajassa, hän sotkee tarinaan Twitterin ja Facebookin, blogit ja Pinterestin. Eikä siinä, minäkin luen mielelläni aikalaisromaaneja. Facebook-päivitysten käyttäminen kirjan tarinan eteenpäinviejänä/selittäjänä/dialogina jopa on ihan tehokasta. Ainakin minulle, sillä olen Melanie Gideonin Vaimo 22 -romaani päähenkilö Alicen tapaan ahkera somettaja.

Vähän hömppää tämä amerikkalaiskirja taisi silti olla. Varsinkin kun keksin "yllättävän" loppuratkaisun jo kansilievettä lukiessani.

Mikä häiritsi myös, on kirjan scifiä ennakoiva nimi. Ja se, että vaikka kirja on kirjoitettu vuonna 2012 ja siinä hivellään älypuhelimia ja pelataan kuvien paikannustiedoilla, henkilöiden mielestä termi IRL oli uusinta uutta. Lol.


Kirjoitan, minkä kirjoitan edelleen. Työn (ei vaan huvin!) alla kaksi kässäriä. Ote raakileemmasta:
***

Hirvosen lapsi oli jotenkin vammainen. Kerran saunassa Hirvonen oli avautunut, että oli raksinut adoptiolomakkeeseen, että lapsen on oltava terve. Vaimo oli vaihtanut lomakkeet. Nyt Hirvosilla haisi aina sellaiselta lämpimältä jauhelihasoseelta. Avannepussi rapisi ja loiskui, kun kersa leikki olohuoneen lattialla.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Suomi voittaa!


 Kyllä minä toden teolla mieleni pahoitin kirjaston lehtihyllyllä uutta Anna-lehteä selatessani. Lehdessä oli juttu otsikolla Matkusta kun vielä voit. Jutussa kannustettiin lentelemään nyt ja hetikohta mahdollisimman kiivaasti lomille maailman eri kolkkiin. Tulevaisuudessa kun tulee öljystä pulaa, ja lentämisestä tulee harvojen rikkaiden etuoikeus. Kukapa nyt matkustelusta haluaisi luopua, niin mukavaa se on, jutussa sanottiin. Niin aivan. Kannattaahan se tietenkin nyt sikailla ja ökyillä kun se on vielä mahdollista. Mitä sitten, että se tuhoaa tulevaisuuden jälkipolvilta - mietitään sitä sitten! Jeah!

Toiseksi pahoituin myös uudesta sianlihanmenekinedistämiskampanjasta, jonka maksaa Suomen valtio. En sano, etteikö kuluttajan ole tarpeen tietää, miten ruoka on tuotettu. Mutta pitääkö lihankulutusta oikein valtion tuella koettaa lisätä? Mutta siitä viis. Suomi voittaa, ks. kuva! (www.wwf.fi - Tunnista teko.)

Jotenkin tämä on ollut niitä viikkoja, kun tuntuu, että tässä maailmassa niin moni asia on järjestetty aivan väärin.

Kaikkein eniten pahoitin mieleni kuitenkin jälleen kerran siellä kirjaston lehtiosastolla. Näinkö heikolla itsetunnolla varustettu suomalainen on? Seisoskelin nimittäin hyllyn ääressä ja selailin Apu-lehteä. Kiireisesti, ylimalkaisesti, valmiina panemaan lehden takaisin hyllyyn ennen kuin kukaan tulisi sanomaan, että "maksa ensin, lue vasta kotona".

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Toimittajien kirjoittamissa kirjoissa seikkailee aina toimittaja

Ennen siirtymistä päivän aiheeseen: kulutushysteria on tympinyt minua jo pidemmän aikaa. Ja se, että kuluttajat eivät edes kavahda mainoksia, joissa heidän hysterialleen irvaillaan. Loppuvatkohan nuo käsilaukut ja korkkarit kaupasta, ellei ostaja ole liikkeellä sotaisin mielin?

Luin juuri Eve Hietamiehen Yösyötön ja Tarhapäivän. En herkeä niitä tässä nyt arvioimaan sen syvemmin, koska kyseessä ei ole kirjablogi (perinteisessä mielessä ainakaan) ja nuo opukset (vanhoina) ovat jo muut arvioineet moneen kertaan. Mutta sen huomion kerron, että toimittajien kirjoittamissa kirjoissa sähelletään lähes aina toimittajien maailmassa. Hietamiehen kirjojen Antti Pasanen on aikakauslehden toimittaja. Hietamies itse Avun toimittaja, ja kovasti yleisaikakauslehdeltä Pasasenkin työmaa vaikuttaa. Muitakin esimerkkejä on, mutta en tietenkään nyt muista niitä. Ei vaan muistanpas: Pauliina Suden Nostalgia ja Venla Hiidensalon Mediahuora. Ja monia muita.

Mistä ilmiö (jos näin rohkeaa termiä voi tässä käyttää) johtuu? Onko kyse laiskuudesta? Toimittaja tuntee alan hyvin, joten taustatyötä kirjahahmon ammattiin ei tarvitse tehdä. Vai onko kyse tarpeesta kertoa jotain alan epäkohdista (Susi, Hiidensalo)? Vai sittenkin vain siitä, että kirjailija haluaa kirjoittaa itsensä tarinaan?

Niin tai näin, luen mielelläni romaaneja, joissa on toimittajia ja liikutaan mediamaailmassa. Kirjoittavatkohan kokit ravintoloiden tai leipomoiden miljöihin sijoittuvia tarinoita? Omassa romaanikäsikirjoituksessani valitsin päähenkilön ammatiksi laveasti "sisällöntuottajan". Laiskuuttani?

PS. Tärkeimpänä aina post scriptum, tottakai. Romaanikäsikirjoituksestani ei mitään uutta, mutta eräs toinen, aivan uusi kirjaprojekti on nytkähtänyt eteenpäin. Tai itse asiassa se syntyi ja hyppäsi samantien rotkon yli turvaan. Kerron tarkemmin, kun nimi on paperissa. 

torstai 2. tammikuuta 2014

Vuonna 2014...

... saan kustannussopimuksen.
... ja toisenkin.
... käyn lenkillä.
... vaihdan kuistin valaisimeen lampun.

Siinäpä sitä. Ja uuden vuoden kunniaksi vaihdoin myös blogin ulkoasua nuivempaan. Jos kaipaattee Donkey Kong -elektroniikkapelin (kaksikantisen!) kuvaa takaisin, kertokaa. Pontevaa alkuvuotta kaikissa uusissa pyrkimyksissänne, harrastuksissanne lupaustenne täyttämisessä (mistä tulikin mieleen - täytyykin perua ilmoittautumiseni Kansalaisopiston joogaan - en kuitenkaan jaksa mennä).

****

- Ensin kerron kuitenkin vähän tästä meidän yrityksestä. Carpe Diem! on yrityksemme nimi. Tietääkö joku, mitä se tarkoittaa? Carpe Diem! on latinaa ja tarkoittaa: tartu hetkeen. Tuohon lauseeseen tämä meidän Näe mahdollisuutesi! -kurssi kiteytyy eli pyrimme täällä kartoittamaan teiltä jokaiselta ne omat voimavarat ja vahvuudet, joiden varassa on sitten hyvä lähteä sitä työpaikkaa tuolta työmarkkinoilta hakemaan.

Veli jatkaa paperin täyttämistä kuilla.