lauantai 23. marraskuuta 2013

Nauru kaunistaa kalmonkin

Tapasin maamme kulttuurisessa keskuksessa, Tampereella, blogini molemmat lukijat. Tästä innostuneena kirjoitan tämän postauksen, vaikka on lauantai ja saunailta.

Tuomas Kyrön Kunkku on erittäin hauska. Kirjassa kirjoitetaan koko maailmanhistoria aivan uudelleen ja intertekstuaalisuutta riittää. Se on mieleeni. Hymähtelen kirjaa lukiessani useassa kohtaa. Pahantahtoisuuteen perustuvaa hörinää herättää muunmuassa kirjan maalaama ruotsalaisuus. Kunkussa ruotsalaiset ovat
häviäjäkansaa, viinaanmeneviä itsemurhakandidaatteja, joiden kansallisen identiteetin johtotähtenä on miete:
Kukaan ei ole toista parempa vaan jokainen viereistään huonompa. Loistavaa!

Matkailin viikonvaihteessa siis junalla, jopa Tamperettakin etelämmäs, aina Mäntsälään asti. Junassa istuin korvat hörössä ja muistiinpanovälineet tanassa, salakuunnellen ihmisten juttuja. Varastaakseni siis ilmaisun, asian tai dialoginpätkän kirjaani, tätä tekeillä olevaa tai jotain toista, varten. Harmikseni ihmisillä oli melko tylsiä juttuja. En merkinnyt ylös mammojen juttelua Vain elämää -ohjelman uusista käänteistä enkä kahden teinin puhelinvertailua. Mutta tällainen puhelinkeskustelu kaikui Pendolinon käytävällä hyvin kovaäänisesti perjantaiaamuna noin kello 9. En pysty kuvittelemaan vastapuolen repliikkejä. Pystytkö sinä? Puhuja oli noin kolmekymppinen Movember-kampanjaan osallistuva normimies.
- Kohta lätty lätisee.
---
- No sitä että mä lyön sitä.
---
- Lapsivesi kuule meni jo.
---
- Juna jyskyttää vanhaa ystävää (laulaen.)
---
- Kasilta.
---
- Joo. En viitti mitää synnytyksiä kattella. En enää näin vanhana. Ihan riittävän hyvin mielessä edelliset kerrat. Hyi helvetti.
-
---Kiitti äiti. Mo!

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Mikä estää?


Miksi toiset saavat aina aikaan, ja omaksi rooliksi jää vain kateellisena panetella? Miksei Just do it! auta vaikka se lukee paitani rintamuksessakin?

Tässä lista verukkeista, joiden avulla voin väistellä käsillä olevaa työtä/tekstiä, oli se työperäinen tai leikki. Deadlinesta riippuen väistelyä voi jatkaa viikkoja, kuukausiakin. Viime aikoina olen väistellyt näiden avulla sujuvasti mm. valokuvien järjestelyä, laskujen lähettämistä ja maksamista, käsikirjoituksen kirjoittamista, muutamaa puhelinsoittoa, meiliin vastaamista, mehun keittoa ja kotisivujen päivittämistä.

Olkaa hyvät:
* Maanantai on liian aikainen.
* Keskellä viikkoa liian kiireistä.
* Perjantaina ei enää kannata.
* Ennättää sen viikonloppunakin.
* Teen ensin tän toisen.
* Luen vain Hesarin.
* Keitän kahvit ensin.
* Jotenkin olen nyt istunut liikaa koneen ääressä.
* Kurkku tuntuu karhealta.
* Tämä ei ole mitenkään akuutti.
* Kyllä se sitten itse soittaa.
* Se ohjelma on niin hidas!
* Lapsi täytyy hakea jo tunnin päästä päiväkodista.
* Noloa, jos en nyt kommentoi tuohon blogiin.
* Kaverit suuttuu, ellen tykkää Fb:ssä.
* Vielä yksi kissavideo.
* Hmm, Youtubessahan on oikeastaan paljon ihan ammatillisesti sivistävää kamaa.
* Vitsit kun blogi laahaa...

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Miksi kirja voittaa elokuvan (lähes aina)?

Kuva: elisa.net


Voihan se olla niinkin, että se joka on ensin tehty, on parempi. Useimmiten voiton vie kuitenkin kirja, jos minulta kysytään. Olen nyt kahtena lauantaina valvonut tapojeni vastaisesti puoli yhteen, tuijottaen Liza Marklundin Annika Bengzon -journalistista kertovista dekkareista tehtyjä elokuvia. Olen pettynyt syvästi. Eniten Bengzon-tarinoissa olen pitänyt päähenkilön perhedraamasta, jolle ei elokuvissa ole annettu juuri minkäänlaista roolia. Annika ei myöskään ole "oikean" näköinen. Kirjoissa mainitaan todella usein laihan Annikan huomiotaherättävä rintavuus - elokuvaversioissa tiessään tämäkin efekti. Myös Anne Snapphane -sivuhahmo on elokuvissa liian kaunis.

Hiljakkoin tuli televisiosta Sinä päivänä -kirjan täysin epäonnistunut filmatisointi. Tässäpä kaksi viime aikojen esimerkkiepäonnistumista.

Kirja on parempi, yleismaailmallisesti, näistä syistä:
* Hahmojen ulkonäöt voi kuvitella tiettyyn rajaan asti itse
* Päänsisäinen monologi tekee hahmoista syvempiä
* Ei mainoskatkoja, joiden vuoksi harkitsen yleensä tv-vastaanottimen räjäyttämistä
* Teoksen voi hyvin nauttia pienissä annoksissa iltaisin. Seuraavana iltana tarinan pariin palatessa siihen asti luettu on jotenkin prosessoitu ja jatkamiskokemus on tyydyttävä
* Elokuvan lainalaisuudet ja leffamarkkinat eivät ulota lonkeroitaan kirjaan (ainakaan vielä ja ainakaan kovin paljoa). Ei tuotesijoittelua, Hollywood-tähtiä, musiikkia, takaa-ajoja ja räjähdyksiä ja väkisin ängerrettyä rakkaustarinaa
* Kirjaa lukiessa ei tule samanlaista syömisen pakkoa kuin telkkarin ääressä. Olisiko se sitä, että kirjaa lukiessa käsiä tarvitaan kirjan pitelemiseen ja sivujen kääntelyyn?

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Asioita, joita ei voi ostaa eli blogimaailma murroksessa



Kuvakaappaus Suomen Blogimedian etusivulta.


Vielä yksi blogiaiheinen postaus vähään aikaan. Tällainen uutinen nimittäin tuli. Eli lyhyesti: kyseessä on A-lehtien konsepti, missä heidän talliinsa otetaan muutamia bloginpitäjiä, jotka sitten sitoutuvat maksusta aina silloin tällöin mainostamaan eikun arvostelemaan joitain tuotteita. Joiden markkinoijat siis maksavat tästä. Blogeissa on kai tarkoitus avoimesti kertoa tästä, eli kyseessä ei ole piilomainonta.

Ilmiö ei ole miellyttävä mutta kehitys kehittyy jne. Miettikää itse, mahtaako tuotteiden arvostelu olla positiivista vai negatiivista vai ihan aitoa. Se jäänee nähtäväksi MUTTA itselleni tuli tästä tällainen miete mieleen: On paljon todella taitavasti toimitettuja blogeja, joiden kirjoittajat eivät koskaan voi saada tällaisen markkinointiyhteistyön kautta tuloja blogistaaan. Vaikka siis taitojensa puolesta sen heille soisi. Nääs jos blogi käsittelee vaikka ympäristöasioita tahi on kovin kovin kulutusvastainen - mikä yritys sellaista sponsoroisi? Eräällä keskustelupalstalla heitettiin vastaukseksi Kemikaalicocktail-blogi, joka keskittyy ekologiseen elämäntapaan. Mutta kuitenkin: kuluttamisen kautta. Sitä vastoin jos joku veijari kirjoittaa vaikka lajien sukupuuttovelasta, aika päälleliimattua saa olla se markkinointiyhteistyö, mitä tuohon voisi liittää. Ehkäpä sukupuuttovelasta kertova kirjoittaja ei haluisikaan esitellä kahvikoneita tai mineraalimeikkejä tai päivän asua. Ja mahdolliset luonnolliset rahoittajat, luonnonsuojelujärjestöt, eivät ole rahakkaita toimijoita joten en usko niiden ostavan tällaista blogimainontaa ihan heti.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella, en tiedä. Hyppäisinkö mukaan, jos minulle tarjottaisiin blogistani rahaa? Tästä ei kyllä ole näköpiirissä mitään viitteitä. Ja tärkeämpää: miten voisi tukea sen sukupuuttovelkahemmon (kuvitteellinen nyt tässä yhteydessä) bloggaamista? Amerikassa on kai jo paypal-mahdollisuus tms. tukea bloggareita. Ja meillä voi ostaa tutkivan journalismin artikkeleita Long Playsta. Tässä on mahdollisuuksia kyllä.

Kirja-asiaan: tapasin alkuviikosta vanhan ystäväni, joka on innokas kirjoittaja. Ensimmäinen käsikirjoituksensa on jo saanut kustantajalta vaaleanvihreää valoa, joten sikahyvin häneltä. Käymäni Romaanipaja sen sijaan vetelee viimeisiään eli enää yksi tapaaminen jäljellä. Sinne saimme tehtävän kirjoittaa kässärimme viimeinen luku. Minullahan se olikin jo "valmis" kun Gummeruksen kisaa varten sen tein. Nähtäväksi jää, saako pajaporukkamme aikaan yhteisiä tapaamisia jatkossakin. Menestynyt toverini (ks. vanha ystävä) oli myös käynyt tahoillaan kirjoittajakoulua ja siellä olivat virittäneet jatkotapaamisia. Toivon sitä omallekin osalleni.

Luen parhaillaan iltalukemistona Mikko Rimmisen Hippaa. Pussikaljaromaani jäi aikanaan kesken kun en saanut siitä tolkkua. Hippaa luen mielelläni, vaikka Rimmisen tolkuton tapa viljellä erityisiä erikoistermejä ja sanamuotoja on melkein pakahduttava. Hipassa ihminen ei koskaa mene autoon vaan asemoi olomuotonsa tempeästi, lähes läikähtäen, ajoneuvon ohjaimistoon. Miten hidasta tuollaisen tekstin tuottamisen täytyykään olla! Taitaa tulla Rimmiseltä luonnostaan.


***

Osoitteita blogimainonta-aiheeseen:
http://www.asml.fi/luonnos-blogimainonnan-ohjeistukseksi-nyt-kommentoitavana/
http://yle.fi/uutiset/kuluttajavirastoon_lukuisia_ilmoituksia_blogimainonnasta/6738763
http://www.lily.fi/blogit/ite-puin/no-se-blogimainonta

perjantai 1. marraskuuta 2013

Tappavatko bloggaajat journalismin?

Kuva täältä: blog.gmfus.org


Tuulinen ammatti on toimittajan. Aivan viime päivinä on taas tullut uhkaavia uutisia: Hesari irtisanoo ja Bonnier kaupittelee aikakauslehtiään.  Jotkut freelancertoimittaja ehtivät juhlia, että jaa irtisanomiset tietävät meille lisää töitä, mutta enpä usko. Alallehan pukkaa nyt uusia freelancereita.

Jos lehtien sisältöjä ei enää tee joukko taitavia journalisteja, mistä se sisältö kaavitaan? Juttujen muotoon naamioituja tiedotteita ja mainoksiako on luvassa? Robotit kirjoittavat ainakin jo urheilu-uutisia ja talousuutisia, kyllä ne varmaan voisi ohjelmoida väsäämään myös muista aiheista. Tuleekohan journalisteista kohta jotain 80-luvun puhelinpöytiin ja 90-luvun tietokonepöytiin verrattavia reliikkejä. Silloin 2010-luvulla ihmiset tekivät juttuja lehtiin. Haastattelivat nauhureineen ja muokkasivat jutun.

En jaksa mennä tähän syvemmälle, mutta sivujuonteena: tekstiä eetteriin ilmaiseksi suoltavat bloginpitäjät ovat saaneet jalansijaa. Jalansijaa missä, en ole siitä ihan varma, mutta vissiin yhä useampi ihminen seuraa vaikka pariakymmentä blogia, muttei yhtään lehteä. 

Pikkuhiljaa osa bloggaajista on ruvennut saamaan tuotannostaan myös rahaa. Tai pääasiassa kai tavaraa. Olen jo vuosien ajan kuullut eri lähteistä (naistenlehdet, muut blogit) suitsutusta blogista nimeltä Kalastajan vaimo. Jostain syystä blogilla käynti on aina jäänyt, kunnes eilen päätin vilkaista sitä ensimmäistä kertaa. Arvelin että luvassa on jotain hyvää tarinaa maalaiselämästä kalastajan torpassa. Vielä mitä! Pettymys oli suuri, kun blogi oli sitä samaa mitä tuhannet muutkin (kyllä, blogeja alkaa olla jo aivan liikaa, niistä ei voi mitenkään löytää haluamaansa). Skrollausmetreittäin kuvia kauniista bloginpitäjästä koreissa harmaissa neuleissa ja housuissa, jotka oli lahjoittanut Sand ja Kant ja Philippa K ja mitä näitä nyt on. Taustalla näkyvät kynttilät ja torkkuhuopa lahja Oddmollysta. Ei hyvänen aika. Odotin jotain aivan muuta, itseäni kiinnostavaa.

Ei se minulta pois ole, että näitä lifestylemuotisisustus-blogeja luetaan. Tiedän, että ne kiinnostavat monia. Herkesin vain miettimään, alkavatko ne jo rakentaa ihmisten identiteettiä? Halutaan samaa harmoniaa ja pressopannua kuin sillä suosikkibloggaajalla. Puhumattakaan blogeista, jotka jakavat ainakin minulle hyvin epämääräisiksi jääviä huoneentaulu-vinkkejä hyvään elämään tyyliin "Katso aurinkoon ja olet itse aurinko".

Jääkö blogien vuoksi uutiset seuraamatta? (Huomattavaa on, että oman käsitykseni mukaan niin ei saisi käydä. Totuus on tuolla ulkona, ei blogien pehmeässä kohdussa.)