tiistai 29. lokakuuta 2013

Ja mä nauroin niin

Ulla-Maija Paavilaisen tyylistä tykkään. Mikään muu ei häiritse kuin se, että häneltä tulee kirjoja kovin tiuhaan. Siinä on jotain yliluonnollista.

Mietin päivänä muutamana romaanihahmon rakentamista. Paavilaisen kirjassa Äkkilähtö on sivuhahmo Kalervo*, joka on rakennettu hyvin vähin elein, mutta jonka "tajuan" (englanniksi tämän voisi ilmaista selkeämmin. Eli I get it) todella hyvin. Kalervo kuvataan, että hänellä on juhlissa puku, jonka etuosa on jonkinsortin mokkaa, takaosa tavallista kangasta. Hänellä on tapana tokaista tyhmiin kohtiin jotain vielä typerämpää- Kuten vaikkapa suomenruotsalaisen tavatessaan Kalervo sanoo: Bästa tittare, paska kikkare. Minä niin tiedän ja tunnen tuon tyypin.

Hävettää, että lähetin Gummeruksen romaanikilpailuun hiomattoman timanttini. Olisihan sitä pitänyt jumpata enemmän. Olin eilen Romaanipajan etuoikeutettuna jäsenenä kuuntelemassa kirjailijoita Antti Tuuri ja Johanna Sinisalo. Kertoilivat meille aloitteilijoille omista kirjoittamistavoistaan. Tuli esille mm. sellainen asia, että esikoista kannattaa hioa ja viilata, koska ei ole kiire. Sitä ei kukaan odota. Ei kustannustoimittaja eikä yleisö. Itsehän hankin keinotekoisesti "odottajan" tuosta kilpailusta ja siksi sylkäisin ennen kuin ehdin kurlata tarpeeksi.

Eipä se mitään. Olen jo rientänyt pääni sisällä seuraavaan tarinaan. Nyt teen niin, että ellei (kun ei) kässärini pärjää kisassa, otan sen huolelliseen editointiin ja lähetän kustantamoihin. Siihen asti kirjoitan tätä toista aihettani, joka on jo muhinut pitkään. Olen myös tekemässä tietokirjaa eräästä aiheesta, ja sekin vaatii tunteja ja tunteja.

Romaanipajamme kirjailijaillassa tapahtui muuten sellainen välikohtaus että Hotakaisen Karikin olisi kateellinen. Aijai. Elämä vaan on herkullista.

* Korjattu Tarmo Kalervoksi, mutta itse asiassa en nyt muista oliko hahmo sittenkin Kullervo?

perjantai 25. lokakuuta 2013

Leevit, Stig, sossupummi, kauneusleikattu blondi, tallityttö ja romani menivät saunaan...


Uudessa NYT-liitteessä oli juttu tuosta videolla vislaavasta laulaja Stigistä. Olenko ainoa kenen mielestä hänen musiikkinsa ja tavallaan myös ulospanonsa jäljittelee Leevi and the Leavingsia? Ei edes häpeä, vaikka Gösta Sundqvistin kuolemasta ei ole edes kymmentä vuotta (on). Aivan selvästi tässä on laskelmoitu, että Leevien kaltaista musiikkia kaivataan, ja jonkunhan se on tehtävä. Ihan samaan Stig ei kyllä pysty, sori vaan.

Kaksi päivää aikaa saada romaanikäsikirjoitus valmiiksi Gummeruksen romaanikilpailuun. Olen kahta vaille luovuttamassa. Romaanini ei valmistu siiheksi. Sivuja kyllä on, merkkejä jotain 400 000. Mutta kun ne ovat väärässä järjestyksessä ja sekaisin. Editointivaiheessa, kuten elämässä yleensä, olen yksin. Homma ei etene. Kaikeksi hyväksi pitäisi tehdä myös töitä. Ja kun kirjoitan pari lehtijuttua ja editoin kolmatta, ei oikein lystää sitten hyökätä taas editoimaan.

Kuulin kyllä juttua, jonka mukaan moni työssäkäyvä kirjoittaa romaaniaan töissä työaikana! Että se on kuulemma parasta aikaa. Ja tirsk päälle. Ei perhana, mistä minulle löytyisi työpaikka? Konttuurista, jossa tietokoneen ruutu ei avaudu käytävän suuntaan?

Kirjaedistystä hidastaa myös se, että keksin pari sivuhahmoa lisää. Ja kolmannen. Sossupummi, blondi jne Itse asiassa tajusin eilen illalla, että alitajuntani työstää jo seuraavaa kirjaa. Pitäisikö siis pökätä tämä nykyinen kässäri kuosiin ja postittaa se kilpailuun? Ihan vain että pääsisin kirjoittamaan seuraavaa? Pahus soikoon kun on vaikiaa. Ellei tätä deadlinea romaanikilpailuun nyt olisi, toimisin seuraavasti: Jättäisin ensimmäisen käsikirjoituksen hautumaan ja siirtyisin innolla seuraavan kimppuun. Parin kuukauden päästä editoisin ensimmäisen kässärin hyväksi ja lähettäisin sitä kustantamoihin.

Kannattaakohan sinne kilpailuun mitään keskeneräistä tekelettä lähettää? Näköjään jopa takakansiteksti pitäisi kirjoittaa valmiiksi, joten ehkä siellä ei tosiaan mitään aihioita kaivata. Ja kuten Romaanipajamme toinen opettaja, kirjailija Marko Hautala sanoi: Aina tulee uusia kilpailuja.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kyllä minäkin kiroilla osaan

Palaute. Tuo vaikean vastaanoton lajike.


Käyn siis Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan toimikunnan Romaanipajaa. Pajassa. Vaikka kymmenhenkisen pajaporukkamme ensimmäinen vartti olikin vaivaannuttava (meidän piti kirjoittaa etsintäkuulutus omasta itsestämme ja lukea se ääneen ja ainakin omani oli hipheijaa tekoreipas ja mukahumoristinen), siitä oli tie vain ylöspäin.

Paja on osoittautunut perin hyväksi. Sen myötä olen innostunut editoimaan käsikirjoitustani kiivaasti ja lisääkin olen kirjoittanut. Eilisessä tapaamisessa meidät laitettiin pienempiin ryhmiin ja saimme antaa palautetta toistemme teksteistä. Yhdessä palautteessa väitettiin, että romaanihahmoni kiroilu vaikuttaa epäuskottavalta. Tätä en tietenkään usko, sillä kyllä osaamme kiroilla, sekä minä että hahmoni. Juukeli sentäs.

Eräs pajamme henkilöistä ehdotti, että perustaisimme Facebook-ryhmän kurssin ajaksi. Toinen siihen, että kyseisen ryhmän nimeäminen pitää sitten harkita huolella.  Kyse on sentään tulevista kirjailijoista. Yleensä Pohjanmaalla nimeämiset (viestintätyöryhmien heiniä toki) ovat helppoa ja selvää pässinlihaa: valitaan vain joku mahdollisimman hyvin salmiakkikuvioihin ja helavöihin sopiva sana kuten komia, komiampi, reiru, pöyröö, lakeus, pohojammaa, lakia tai sitten se meille leimallisin eli dude. Aivan jännittää, mikä nimeksi lopulta tulee.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

I see the light! I see the light!


Kaksi asiaa on tapahtunut viime päivinä. Ne ovat muuttaneet paljon.

1) Katselin televisiosta Mark Zuckerbergin Facebookista kertovaa dokumenttia. Olin nähnyt dokumentin jo aikaisemmin. Edelliselläkin katselukerralla tokaisin "Tarttis varmaan tulla pois Facebookista, tuohan on ihan syvältä". Ja kas, seuraavana aamuna Fb-tilini ei toimikaan. Ei aukea Liuska päivässä eikä oma profiilini.

2) Lainasin lainastoautosta Hanna-Riikka Kuisman teoksen Valkoinen valo.

Vaikutukset näistä edellämainituista: Minulla on yllättäen ylimääräistä aikaa kirjoittaa ja hioa romaanikäsikirjoitustani. Markin pitkä käsi ei minuun yllä. Olen myös keksinyt miten selkeytän kirjani liian vaikeita ja lukijalle siis tympeitä takaumia. Olen päätynyt kronologiseen järjestykseen! Eli takaumat ovat kokonaisuudessaan kirjan alkuosa, ikään kuin osa 1, aika ennen.

Oikeastihan aikaa on todella vähän, kuten jo Reijo Salminen aikanaan osuvasti sanoi. On deadlinea ja neuvolakäyntiä ja perunamaan pelastamista pakkasilta. Nyt vain on sellainen tilanne, että melkein, ellen olisi näin vastuuntuntoinen ihminen, sanoisin kaikelle muulle soromnoo ja kirjoittaisin vain. Siihen Gummeruksen kilpailuunkin on jotain 13 päivää enää.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Olen pieni ihminen, kateellinen paskiainen

 Oscar Wildehän se siinä relaa. Varmaan laittoi tällaisen kuvan Facebookiin ja kirjoitti päivityksen: "Kirjotin just 20 liuskaa ja nyt relaan täällä kalliolla. Jaxuhaleja teille muille."

Kateuskortti. Se lyödään pöytään mitä yllätyksellisimmissä kohdissa. Jos joku menestyy vaikka lasten laulukilpailussa, pian irvaillaan etten itse ainakaan haluaisi edes osallistua moiseen riistokilpailuun. Ja mitäkä, sen laulajan äitikin siellä kuvanauhalla pöllöilee ja itseään tykö tuo. Voi voi, lapsiparka, kun vanhemmat hyväkseen käyttävät. (Tarina tosielämästä, kun seinäjokinen pikkupoika osallistui television laulukilpailuun.)

No, jotain samaa on siinä reaktiossani, kun luen Hesarin juttuja esikoiskirjailijoista. Kuten vaikka tämän Veera Niemisen. Varmaan joku pikku kustantamo, vilkaisen kansiliepeestä. Tammi. No. Sehän on mäkihyppääjän vaimo, siksi varmaan sai kustannussopparin. Varmaan arvostelussa todetaan, että kevyttä kiireellä kirjoitettua huttua. No ei vaan, kun uskottavaa, aitoa ja hauskaa! Ja niin kivaa hänelle, kun pääsi nyt tuohon Hesarin arvioitavaksi - entä ne sadat muut esikoiskirjailijat, jotka eivät pääse? Jotka olisivat ainakin yhtä hyviä? Mitäs ne? (me)

En voi sanoa, etten itse haluaisi kustannussopimusta ja suopeaa kirja-arvostelua Hesariin. Olen siis aidosti kateellinen. Nieminenkin sai viittätoista hevosta hoidellessaan kirjan valmiiksi. Ja oli juu 256 sivua. Ei mikään ihan miniromaani. Eli kadehdittava nainen. Ja minua kolme vuotta nuorempikin.

Ookei eli hienoa, että näin. Sovin itseni kanssa, että ainoastaan sisuunnun tästä ja runnon kirjani valmiiksi ja syöksyn sillä lukevan kansan tietoisuuteen.

(Tilannehan on nyt se, että olen ryhtynyt lyömään niitä satoja kirjoittamiani sivuja yhteen tiedostoon copypaste-menetelmällä. Kun saan järjestyksen valmiiksi, ei varmaan auta muu kuin lukea kirjani. Ja järjestää uudelleen. Huomaan, että ihan miniromaania ei tästäkään tule.)

torstai 3. lokakuuta 2013

Lukemattomat luuserit

Vietin eilen hauskan ja lyhyeksi jääneen illan kirjallisten seuralaisten kanssa. Sain seurustella romaanikirjailijan ja runoilijan kanssa. On suloista bondata hengenheimolaistensa kanssa eli kirjoista kiinnostuneiden ihmisten. Me tiedämme ihan koko ajan, mitä toinen tarkoittaa vaahdotessaan jostain kirjasta. Omastaan tai toisten.

Joskus oikein ärsyttää, kun suosittelen kirjaa jollekin. Ja tämä vastaa ettei ehdi lukea nyt mitään tai kertoo pitävänsä enemmän dekkareista. Ärsyynnyn: miksei tuo tajua, että hänen parastaan tässä ajattelen. Sinun on pakko lukea tämä kirja tai et tajua mistään mitään koskaan! Olo on kärsimätön ja turhautunut. Eikö se tajua mitään?

Olin tänään kirjastossa, missä virkailija vihjasi ulos lähtiessäni asiasta joka saattaisi sinua kiinnostaa. Se oli tämä: kotipitäjässäni järjestettävä elokuvafestivaali saa vieraakseen - tadattadaa; ei pelkästään Tuomas Kyröä vaan lisäksi Kari Hotakaisen. O-ou, mistä virkailija tiesi että se minua saattaisi kiinnostaa?

Kiinnostaahan se. Tosin en koskaan ole ollut kirjailijatapaamisessa. Kerran olin kuuntelemassa kun Juha Itkonen kertoi Pressiklubilla... mikähän se aihe edes oli, en muista. Mutta että jokin fanityyppinen kirjailijatapaaminen. Mitä siellä tehdään? Vastustan henkilöpalvontaa enkä näe itseäni kyselemässä kirjailijoilta jotain "Mitä ajattelit kun kirjoitit Mielensäpahoittajaa?" En voi edes pyytää omistuskirjoitusta, sillä olen valitettavasti suuri lainastojen ystävä. En myöskään halua olla se surullinen hahmo, joka pöytälaatikkokirjailijan ominaisuudessa menee kertomaan näille palkituille herroille omasta tuhertamisestaan.

***
Oma projektini: Kirjassani on henkilö nimeltä Leino, joka on todella vastenmielinen. Silti huomaan kirjoittaneeni hänestä nyt niin paljon, että kaveri on kohta päähenkilö. Päähenkilööni olen vähän kyllästynyt. Ja Gummeruksen romaanikilpailun DL lähestyy. Ehdin varmaan kirjoittaa kässärini loppuun, kunhan aloitan kirjoittamisen än yy tee nyt, enkä nuku enkä syö enkä tee muuta kolmeen viikkoon.

Toiveikasta viikkoa muillekin!