sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Nyt hävettää!

Tai ehkä ainakin pitäisi. Romaanipaja alkoi ja siellä sitten luimme katkelmia omistamme ja kerroimme kirjaideoistamme muuten. Luin yhden aika tyhmän katkelman, jonka perusteella muu jengi varmasti luokittelee minut joksikin, jonka viereen ei huvita mennä istumaan. Ainakin he olivat hiljaa katkelman jälkeen. Vaivaannuttavan hiljaa?

Ei vaan. Samapa tuo. Uskon tekstiini ja kirjoitustaitooni entistä lujemmin.

Romaanipajan osallistujista eli kurssille hyväksytyistä voisi vetää tällaisen johtopäätöksen: pöytälaatikkokirjoittajia ovat toimittajat ja opettajat. Vaikka olisi siellä jokunen oikeahkokin kirjailija eli julkaissut ihminen.

Opettajamme Päivi Haanpää on hyvä.



***

Jämerät leukapielet kuin Ritke Vorresterilla, olisi mummu sanonut Laurista.

torstai 26. syyskuuta 2013

Huomenna se alkaa - pöytälaatikkokirjoittajien tsemppikerho

Pääsin sinne, eli tänne romaanipajaan. Ensimmäinen kokoontuminen on huomenna. Siitä saakka, kun sain tiedon kurssille hyväksymisestäni, en ole kirjoittanut riviäkään. Olen vain kieriskellyt ulkopuolisen hyväksynnän tuomassa hyvänolotunteessa. Niin ja töissä, sillä niitä on nyt riittänyt luovan työskentelyn haitaksi.

Olkoon tämä ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kirjoitan kauneudenhoitoaiheesta, mutta tänään tulin ostaneeksi keisarin uudet vaatteet. Ja vielä 93 euron hintaan.

Juu: päätin huomisen romaanipajan kunniaksi harjata itseni edustuskuntoon. Menin kampaajalle aikomuksenani värjäyttää hiuksista juurikasvun pois. Parin tunnin päästä poistuin kampaajalta 93 euroa köyhempänä - ja entistä messevämmän juurikasvun kanssa. Se on nähkääs muodikas liukuväri, joka kuontaloani nyt somistaa. Se ei kuulkaas ole tyhmä joka pyytää, vaan minä olen.

PS. No mutta mitä mä paan PÄÄLLE?!? Miten kirjailijanalut pukeutuvat? Kokomustaan varmaan? Vai Pohjanmaalla kun ollaan: Pöyröö-paitoihin? (Tässä sitä siis jo mennään kohti ulkokultaisuutta, ennen kuin ensimmäinen romaani on edes valmiskaan.)

****

Romaanikäsikirjoitukseni tilasta 26.9.2013: eräs kirjan henkilö on ammatiltaan muusikko. Räppäri itse asiassa. Eräs sivuhenkilö puolestaan on melko sutki pelimies Helsingistä. Yksi on eläinlääkäri. Kaikilla henkilöillä on joku esikuva, joka ulkoisesti muistuttaa näitä henkilöitäni. Minun on pakko kuvitella henkilöille ulkonäkö tarkkaankin, jotta voin kertoa heidän edesottamuksistaan. Henkilöt eivät ole yksi yhteen, todellakaan (tuon eläinlääkärinkin habituksen esikuva on oikeasti eräs rakennustarkastaja), mutta naamataulunsa, ruumiinrakenteensa ja eleensä ovat samanlaisia. Yksi hahmoista vain on niin vastenmielinen, etten ole pystynyt kuvittelemaan hänen ulkonäköään. Hän on romaanikäsikirjoitukseni kasvoton mies. Saakohan edes Antti Tuuri hänen naamaansa manattua esiin?

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Maanantai ratkaisee, tulenko kirjailijaksi

Hain Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan toimipisteen romaanikäsikirjoituskurssille. Lehdessä mainostettiin, että kursille otetaan 10 kirjoittajaa ja sinne halutaan kirjoittajia, joilla on romaanikäsikirjoitus kesken. Kurssin idea on saada ne pökittyä valmiiksi.

Tänään julkaistiin tiedote, jonka mukaan kurssille oli yleisöryntäys. Tiedotteessa sanotaan näin:

Kirjoituskurssille runsaasti hakijoita

18.09.2013
Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan aluetoimipisteen järjestämälle Käsikirjoituksesta romaaniksi –kurssille on hakenut 30 kirjoittajaa.
Kiinnostus yllätti positiivisesti kirjailija Marko Hautalan, joka yhdessä Hämeen kirjallisuuden läänintaiteilija Päivi Haanpään kanssa vastaa kurssin toteutuksesta:
- Määrä ja taso olivat positiivinen yllätys! Alueella selvästi on tavoitteellisia kirjoittajia enemmän kuin mitä täkäläisten julkaistujen romaanien määrästä voisi päätellä. Monia kelpo käsikirjoituksia joudutaan tällä kertaa jopa karsimaan, joten kirjoittajakoulutuksille on varmasti tarvetta myös tulevaisuudessa.
Kurssilla tarjotaan inspiroivaa ja tietopohjaista lähiopetusta romaanipajojen muodossa sekä kirjailija- ja kustantajavierailuja. Vierailijoina ovat kirjailijat Antti Tuuri, Johanna Sinisalo sekä kustannustoimittaja Jussi Tiihonen (Kustannusosakeyhtiö Teos) ja kirjailija/osuuskunta-aktiivi J.S. Meresmaa (Osuuskumma-kustannus). Mukaan valitaan 10 kirjoittajaa ja valinnoista ilmoitetaan suoraan hakijoille 23.9. mennessä.

***

Siis perkele! Olen valmistautunut lannistukseen eli siihen, että erinomaisuudestani huolimatta en pääse kurssille. Lähettämäni viisi liuskaa esimerkkitekstiä eivät vakuutakaan jurya. Olen valmistautunut tappioon, mikä voisi olla ihan tervetullutkin koska silloin on taho, jota voin syyttää siitä, että kirjani ei koskaan valmistu. Tähän saakka olen syyttänyt siitä Turkua. Olin juuri tullut hyväksytyksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun Helsingissä, kun tuli muutto Turkuun ja koulu jäi. Mutta tuosta on jo muutama vuosi.

Peukut pystyyn!

***
Näyte sivuilta änän:

Poliisi pyysi ajokortin ja rekisteriotteen. Hansikaslokero oli jäykkä, joten kopautin sitä kunnolla ennen avaamista. Lokero pompahtikin auki terhakkaasti. Paprikasipsit pöllähtivät pitkin penkkiä ja jalkatilaa.
- Oho, lapsilta on jääny taas, minulta pääsi.





tiistai 17. syyskuuta 2013

Blogijulkkiksii...

http://olotila.yle.fi/perhe/blogistania-isyyspakkaus-ja-tommi-koivisto

Heikää. Lukekaa tuon linkin takaa avautuvat juttu, esittelyteksti Ylen Blogistanian uusista jaksoista. Itsehän en teeveestä tuttu ole, mutta huiman lukijamäärän tavoittavan Isyyspakkauksen Tommin esittelytekstissä mainitaan tämä blogi. Koetan siis imeä edes osan julkisuuden lämmittävistä säteistä. Aaahhh tunnen jo niiden loiston.

torstai 12. syyskuuta 2013

Maija Vilkkumaa hätäili, minä en - 249 sivua ja aika panna ne järjestykseen


Onko kustantajilla kiire julkaista kirja, jonka kirjoittajalla on valmiiksi suurta julkisuusarvoa? Vai mistä syystä Maija Vilkkumaan vasta julkaistu kirja on niin sanotusti kesken? Kuten Suvi Ahola Hesarissa julkaistussa arvostelussaan kirjoittaa: "Nainen katolla sisältää sarjan kirjoitusharjoitelmia, joissa kuulee kaikuja kirjoittajan menneestä elämästä ja hartaan toiveen siitä, että peräkkäin pantuina ne muuttuisivat eheäksi tarinaksi ihmisen kasvusta. Niinhän ei käy."

Vilkkumaa on yksi suosikkisanoittajistani ja varmasti osaa kirjoittaa. Mistään missikirjoittaachiklittiä-jutusta ei ole kyse. Itse en ole Vilkkumaan Nainen katolla -erikoisromaania vielä saanut käsiini. Uskon, että tulen pitämään siitä. Uskon myös Aholan arvostelun osuvan oikeaan. Aholakin pitää kirjasta ja toteaa sen lupaavan hyvää jatkoa ajatellen. Sitä Vilkkkumaan seuraavaa.

"Selkeää juonta siinä ei ole, vaan kyse on henkilöiden erillisistä, osin risteävistä tarinoista." Noin Suvi Ahola sanoo Vilkkumaan kirjasta. Virke kouraisee vatsanpohjastani. Samalla tavalla voisi kuvailla omaa tekelettäni. Henkilöhahmoja, niiden risteäviä tarinoita ja tapahtumia on yllin kyllin. Nyt on aika hylätä liuska päivässä -vaatimus ja ryhtyä kokoamaan tarinaa ehjäksi.  En usko, että tuntemattomuudesta ponnistava esikoiskirjailija, hyväkään, saisi kustannustoimittajaa päästämään sormiensa läpi keskeneräistä tavaraa. Tuskin kokoelma hajanaisia stooreja saisi sitä kustannustoimittajaa liikehtimään muuanne kuin ö-mapin suuntaan.

****

Katkelma jostain kohtaa romaanikäsikirjoitustani:


Kannessa oli iskelmälaulajan hymyilevä kuva. Aaltoilevat kiharat olivat vaihtuneet kireisiin afrikkalaisletteihin. "Keniassa löysin itseni" laulaja julistaa. Liisa arvasi! Ihmiset, jotka viettävät pitkän loman Afrikassa, palaavat sieltä pikkulettipäisinä. Amerikan vaihto-oppilaat kulkevat jättimäiset collegepuserot yllään. Ranskan-matkaajat kopistelevat koroissaan ja tupakoivat. Mutta mitä vie emämaahansa somalinainen, Suomesta? Pukeutuuko Jyväskylän kansallispukuun tai edes crocseihin? Heikko itsetunto suomalaisilla on. Apinoivat aina muita. Herkästi.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Tää on timangi juttu! Eli mitä toimittajan on syytä jättää kertomatta? (Sivuilta 243 - 249)

Keskustelin toimittajakollegoiden kanssa siitä, mitä kaikkea valmiiseen juttuun on syytä haastateltavan sanomisista laittaa. Mitä kaikkea on syytä kertoa ja kuvata siitä, mitä haastattelutilanteessa on tullut ilmi. En nyt tarkoita sitä ritatainolamaista tapaa asemoida itsensä juttuun ja sitä kautta näyttää, että on todella ollut samassa tilassa Erja Häkkisen kanssa (Erja Häkkinen halaa toimittajaa. Yllään hänellä on valkoinen t-paita ja khakinväriset tyylikkäät suorat housut...).

Vaan tarkoitan niitä asioita, jotka jätetään kertomatta. Jos haastateltava kertoo avioerostaan, huoltajuusriidastaan tai vaikka syylistään ahterissa - niitä ei juttuun kirjoiteta, ellei juttu käsittele niitä. Usein nääs käy niin, että haastateltavat jutustelevat toimittajalle kaikenlaista elämästään. Se on luottamuksellinen tilanne, eikä sitä sovi käyttää väärin. Esimerkiksi, Paavo Arhinmäki tuskin antaa toistamiseen haastattelua sille naistenlehden toimittajalle, joka kertoi Paavon sanoneen Cheekin musiikkia paskaksi. En usko, että toimittajan ja Arhinmäen välillä on enää luottamusta. Jos kohta poliitikkojen kohdalla tätä koskaan onkaan.

Usein käy myös niin, että toimittajalle kerrotaan taustoittavia asioita, joita ei ole tarkoituskaan painaa lehteen. Mutta jutun kannalta on hyvä, että ne kerrotaan toimittajalle. Silloin pitää olla tarkkana, että ei riko luottamusta.

En nyt tarkoita, etteikö toimittajan rooli voisi olla vallan vahtikoira. Toki se on sitäkin. Ja journalistinen päätösvalta on aina toimittajan/toimituksen, eikä haastateltava voi vaikuttaa jutun sisältöön. Mutta tympäisevä on se valitettavan yleistyvä tyyli, jossa haastattelutilanteessa sanottu sivulause, pikkuasia, revitään lehden kanteen ja jutun pääotsikkoon. Vaikka nyt se Cheek on paskaa.

PS: Tämän viimeisen kappaleen aiheen ympärillähän muuten se Mediahuora (Hiidensalo, 2012) kipuili. Muunmuassa.
PS: Minäkään en pidä Cheekistä. Ärsyttävä on radiorenkutus Timantin on ikuisia. Varsinkin kun laulussa lauletaan ihan selvästi aat ooksi Timantit on ikuisiiiooo-ooo-ooo...

****

Sivuilta 243 - 249:

- Tätäkö se luonnonsuojelu sitten on, kysyvät karhun ruumiin löytäneet eränkävijät Pekka Himasjoki ja Björn "Nalle" Ekström. - Metsästäjät eivät saa pyytää edes häirikkökarhuja, mutta luontoväki saa kuristaa petoja elävältä.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Tiedotustilaisuus, jonka minäkin haluaisin nähdä (Sivuilta 234 - 242)

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi uuden kännykän lanseeraaminen on salamavalojen välkyttelyn peruste. Pukumies vilahtaa lavalle jostain verhojen raosta, jättimäinen sali täynnä ihmisiä, eturivissä kuvaajaat tungeksivat. Aah ja ooh, nyt se pukumies pitää nakkisormissaan jotain pikkiriikkistä maailman kahdeksatta ihmettä: uusi Nokia Samea on ilmestynyt! Entistä paree kamera! Sisäänrakennettu ydinase! Kuvatakin voi!

Miksi kännykästä on tullut maailman tärkein tavara? Joidenkin mielestä. Itse pidän tärkeämpänä esimerkiksi kumisaapasta. Sen hyvyys on arjelleni todella tärkeää. Mutta kappas, Nokiahan voi nyt palata perusosaamiseensa eli kumisaappaiden valmistukseen. Tiedotustilaisuuden/lanseeraustilaisuuden konsepti olisi jotain tällaista:

* Rumpujen pärinää, valot sammuvat salista, pimeässä lavan keskelle lompsii joku.
* Hallituksen puheenjohtaja! Jalassaan uudet Nokian kumpparit! Kädessään erikoisversio, tuunattu läpikuultava nokialainen!
* Ooh ja aah! Salamat räiskyvät. Pj esittelee saapasta joka suuntaan.
* Saatesanoja: Toimintamme kulmakivenä on täydellinen lesti. / Nokia - connecting rural people / Personoi askeleesi, uuteen malliimme saa vaihdettavat kiristysnauhat / Astukaamme uuteen uljaaseen maailmaan

Sivuilta 234 - 242:

****
- - -
(Ei pysty. Olen niin hämmentynyt tästä Nokian uudesta käänteestä. Ei vaan irtoa ny.)