lauantai 29. kesäkuuta 2013

Täältä tulee Kohukirjailija (Sivuilta 178 - 179)

Etuliitteen kohu saa nyky-Suomen medialta melko helposti. Mietin tätä päivänä muutamana, kun tajusin että yksi kirjani hahmoista on... kaikkien ihmisten paheksumaa lajia. Rankasti. Siis kaikkien paitsi niiden. Itseänikin puistattaa hänestä kirjoittaminen. Olen tätä hahmoa varten myös haastatellut niitä (netin turvallisentuntuisen välimatkan päästä).

Mietin, jos käy niin, että kirjani julkaistaan ja saisin taivuteltua jonkun toimittajakaverini kirjoittamaan siitä arvion, pysähtyykö arvioija Leinon tarinaan? Se on kauhea. Olenko sitten, jos kirjani jonkin julkaisukynnyksen ylittäisi, se esikoiskirjailija joka kirjoitti niistä. Minkälainen sairas hullu niistä haluaisi kirjoittaa?! Olisinko kohukirjailija?

Eräs ystäväni on sitä mieltä, että olen kirjailijana (sitten kun) juuri oikeanlainen: nuorehko (!) koulutettu nainen. Eli jos julkaisen, minulla olisi mahdollisuuksia siihen, että kirjastani myös joku kritiikki kirjoitettaisiin. Useimmistahan ei, vaan kirjoja tulee ja menee ja niitä ostavat lähinnä sukulaiset ja muut ehkä alelaarista.

Itse olen eri mieltä. Kirjoittavia freelancetoimittajia on jo riittävästi. Mutta jos on hiljainen kulttuurikesä tai muuta... ehkä ajaudunkin kohukirjailijaksi?

****
Sivuilta 178 - 179:

Kun kukaan ei hyväksy. Ei ainoastaan ole hyväksymättä vaan myös halveksii ja vihaa, ei sitä halua ajatella. Jos sitä ajattelee, sen ymmärtää ja antaa sen vallata kaiken, ei vaihtoehtona ole kuin itsemurha. Asian ajatteleminen olisi kuin kestämättömän kova ääni valtaisi hermojen jokaisen reseptorin. Leino oli lukenut jostain fantasiakirjasta muurahaisten kuolevan, kun ihminen viesti niille liian kovalla äänellä (eli eritti liian voimakkaasti viestinnässä tarvittavia hajuja). Niin Leinolle kävisi, jos hän antaisi.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Ratsastusurheilun pimeä puoli (Sivuilta 174 - 177)


Tapahtui muutama vuosi sitten Helsingin Ruskeasuolla: Olin treenaamassa maratonille. Lenkkini kulki Ruskeasuon tallien ratsastuspolun vierustaa. Yhtäkkiä kuulin takaani fantastista ääntä, laukkaavan hevosen kavioiden pehmeät iskut tantereeseen ja tuulen huminan. Pitkä, salskea mies ratsasti kuin jumaolento, komealla mustalla hevosella. Ratsastajan viitta lepatti tehostaen satumaista tunnelmaa. Ratsukko kiisi ohitseni ja katosi mutkan taa.

Vielä tänä päivänäkin väitän itsepintaisesti, että hevosta ratsastaneella Ville Virtasella oli yllään viitta, eikä kyseessä todellakaan ollut hevosen puoliloimi.

Siksi ilahduinkin kun luin Hesarista Virtasen kirjoittaneen uuden romaanin, Hevosen tajun. Se sijoittuu kilparatsastuksen maailmaan ja ilmeisesti kertoo sen raadollisesta puolesta. Sen kirjan haluan lukea mahdollisimman pian.

Kaikenlaista paskaa hevoset saavatkin ihmisten puolelta sietää. Googlatkaa vaikka 'rollkur', se avaa ainakin jotakin. Ja kyse on niinkin sivistyneestä lajista kuin kouluratsastus. Eli ei se hevosten huono kohtelu rajoitu sinne brasilialaiselle teurastamolle.

PS: Mihin Ville Virtasen karisma perustuu? Ei hän kovin klassisen komea ainakaan ole.


(Mukana myös Leena Rehumäki! Minulla oli lukiokaverina poika, jonka lempinimi oli Leena Rehumäki. Kummallista! Terveisiä vaan Jyrkille.)

****
Sivuilta 174 - 177:

Saatuaan muusikon  mökin välitettäväkseen, eivät Riitta Raatteen odotukset pompahtaneet korkeuksiin. Sitä mökkiä myytäisiin kauan. Kukaan normiostaja ei maksaisi sitä hintaa, mitä muusikko pyysi. Äänitysstudioksi muutettu pihasauna alensi hintaa, ei nostanut sitä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Taiteilijat ja alkoholi ne yhteen sopii (Sivuilta 169 - 173)

Kukaan nykykirjailija, ainakaan suomalaisista, ei suurin surminkaan tunnustaudu viininlipittelijäksi. Ei, he kaikki joogaavat, meditoivat, juovat smoothieita ja ultrajuoksevat. Ihan kuten rokkaritkin. Juoko enää edes Riku Korhonenkaan?

Juomattomissa ihmisissä on jotain epäilyttävää. Ja ärsyttävää. Heitä tietenkin ärsyttää, että se joitakin ärsyttää, joten heiltä ei voi missään nimessä tiedustella, miksi he eivät juo. Esittäisivät vain "nasevan" vastakysymyksensä: miksi itse juot? Ja muka "osaavat pitää hauskaa selvin päinkin" ja "ei haittaa yhtään vaikka muut juovat". Joo ei niin.

Myös teenlipittäjät ovat epäilyttävää porukkaa. Miksei muka kahvi kelpaa? Suomalaisten kansallisjuoma. Tai ihmiset, jotka sanovat etteivät koskaan syö karkkia.

Alakuloista juhannuksen lopetusta kaikille!

******

Sivuilta 169 - 173:

- Mä katoin oikeen et miten toi pääsee lähtemään tuosta. Jollain urpojen pyhällä hengellä ne housut pysyi, ei valahtanu nilkkoihin, mutta uskomattoman jurpolta se eteneminen näytti. Juoksuaskeleita se hoppari ei olis pystyny ottamaan. Ja tuskin olis kunnollisillakaan housuilla pystyny, sellasen energialitkun kanssahan se löysis siitä lähti. Hyi helvetti mä sanon.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Miälenvikast läpändeerost (Sivuilta 160 - 168)


Siis apua (aa-puu-va!). Romaanikäsikirjoitukseni tekstit ja hahmot niissä tuppaavat yhä useammin olemaan kuivan humoristisia. Sketsihahmoja melkein. Ainakin tavallaan. Tahi sitten tapahtumat saavat odottamattomia ja naurettavia piirteitä saavia käänteitä. Ihan kuin oikeassakin elämässä: katselepa ympärillesi, niin huomaat että useimmista läheisistäsi (kaikista!) saisi aikaan karikatyyrisketsin. Sinustakin saisi.

Ja ongelma oli? No, kirjani perusviesti on hyvin musta ja ankea. Miten nämä hassunhauskat toopet sopivat siihen?

Uskokaa tai ette, minä onnistun muokkaamaan ne siihen jetsulleen* hyvin. Tällä hetkellä olen vieläpä sellaisessa tilassa, että voisin kirjoittaa päivät pääksytysten, en vain liuskaa päivässä. Harmi vain että meneillään on vuoden kiireisimpiä aikoja niin freelancetoimittajan töiden kuin maatilankin kanssa. Lisäksi meillä aloitellaan maailman suurinta (kirvesmiestä lainatakseni) remonttia.

Vielä pari kirjallista huomiota:
1) Luin viimeksi Juha Itkosen Hetken hohtava valo. En tykännytkään siitä, en jaksanut lukea keskittyen. Ihan hyvä homma, sillä ei ole tervettä, että kaikki Itkosen kirjat olisivat todella hyviä.

2) Olen lukenut Liza Marklundeja nyt urakalla ja kas kummaa miten ärsyttävää voi olla, kun en ole lukenut kirjoja aikajärjestyksessä. Marklundeista on sanottava sekin, että vaikkei niissä mässäillä ruualla ollenkaan kuten Viisikoissa, aina kun kirjoissa mainitaan jokin ruoka tai juoma, minun tulee nälkä tai jano. Johtuisiko se siitä, että Annika B. on niin laiha? Alitajuisesti haluan lihottaa häntä?

*Koska olen juuri kirjoittanut tuosta Fiia Yli-Petäys-Lindholmista, tarttuu hänen sanavarastonsa minuunkin. Jetsulleen. Jehna.





**************

Sivuilta 160 - 168:

Ota senkka nenästä. Jostain syystä tuo vanha vitsi nauratti yleislääketieteen erikoislääkäri Fiia Yli-Petäys-Lindholmia vielä työpaikalle saapuessaankin. Ei varmaan pitäisi, Yli-Petäys-Lindholm hymähti mielessään. Lääkäri ja kaikkea

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Olen jumala ja siksi voin tehdä mitä vaan (Sivuilta 158 - 159)

Koiraihmiset. Hannele voisi olla koiraihminen. Sellainen, jolla on pussittavan, koiranruokamerkillä brodeeratun treeniliivin selkätaskussa koulutuspatukka. Makkaralta haisevat kädet. Hannele polttaisi tupakkaa. Koirarotuna joku klassikko, sakemanni vaikka.

Voiko käsikirjoitukseni koskaan valmistua? Suurimpia syitä sen esteenä ei ole ajanpuute vaan lyhytjännitteinen luonteenlaatuni. Tiedän, että osaan kirjoittaa, mutta olen tietoisesti valinnut toimittajan ammatin, missä kirjoitetaan aika lyhyitä tekstejä ja sitten siirrytään seuraavaan. Jokaisessa pidemmässä projektissa olen kyllästynyt ja tuskastunut - jo yrityksen vuosikertomuksen tekeminen on pitkäpinnaisemman puuhaa.

Mitä tästä kirjasta voi siis koskaan tulla? Kyllästyn henkilöhahmoihin ja heidän kuvioihinsa ja haluan keksiä heille muutoksia.

Kollega (toimittaja ja julkaissut romaanikirjailija) neuvoi tekemään novellikokoelman. Mutta onko se periksiantamista? Lukeeko kukaan novelleja? Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä on kyllä erittäin hyvä novellikokoelma, mutta en taida pystyä siihenkään. Minulla kuitenkin on päähenkilö(t) ja juoni. Eivät ne novelleihin taivu.

Tarvitsisin ehdottomasti kaitsemista. Kirjoittajakoulukin (Kriittinen korkeakoulu) aikanaan käymättä, kun kaikki asiat tapahtuvat aina Helsingissä ja täältä vaan on liian pitkä matka.


****

Sivuilta 158 - 159:

"Siitä se ajatus sitten lähti" sanoisin.

Kuvittelin itseni pitämässä Power Point -esitystä yrittäjäkurssilaisille. Miten voisin kertoa, että bisnesideani on tappaa ihmisiä?

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Festarit joilla voisi vielä käydä (Sivuilta 156 - 157)


Kuvassa olen ns. perunateatteriin lähdössä. Istutin perunaa (hävettävän myöhään, survivalisti minussa lyö itseään) ja toivon, että se esittäisi parastaan ja voittaisi riekkuvan rikkamaton.

Asuinpaikkakuntani rokkiylpeys on Provinssirock. En ole käynyt siellä vuosiin, se on liian lähellä kai ja olen myös liian epäkiiinnostunut nykyajan artisteista. Blur lienee Provinssin päätähti, ja sen (Song2!) tahdissa olen kyllä nuoruudessa hyppinyt, mutta antaa olla taaskin.

En ole kovin kokenut festarikävijä. Olen kokenut vain Rantarockin (juu se on jo kuollut mutta aina kun se eli, olin siellä), Provinssin, Ankkarockin, Tuskan, Pori Jazzin ja Ruisrockin. Tangomarkkinoilla olen ollut, mutta todellakin vain työasioissa.

Vaikka olen tällainen hippikin ja nimimerkkini on Mari Johanna, en ole koskaan ollut Faces-festareilla. Vaikka ajatukseni ovat kulutusvastaiset ja vaikkajamitä, batiikkivärjätyissä vaatteissa viihtyvien ihmisten seura oudoksuttaa.

****

Sivuilta 156 - 157:

Ensimmäistä kertaa elämässäni teki mieleni lyödä. Ei mitään läpsimistä avokämmenellä. Nyrkki puristui ja halusi pamahtaa poskiluuhun.


perjantai 7. kesäkuuta 2013

Miesten kanssa olemisesta (Sivuilta 152 - 155)

Toimittajan työssäni työparinani on usein valokuvaaja, mies. Vietän heidän kanssaan pitkiä yhteisiä hetkiä keikkapaikoille ajellessamme. Kerroin tässä eräänä päivänä kaverilleni, että juuri tulin keikalta "onneksi kuvaaja ajoi", sanoin. "Oliko hyvän näkönen? Olik sutinaa?"

Olik sutinaa? Emme edes olleet Annen ja Ellun kuvauksissa vaan ihan tavallisessa arjessa Vaasan torilla. Kaverilla myrkynvihreät crocsit ja tahmainen lapsi käsipuolessa. Siideri saati minkään muun sortin vapaus vain villinä visiona mielessä. Näin se kaverini silti kysyi ja tuijotti kysyvästi.

No. On ihmisiä, joiden mielestä mies ja nainen pakkautuneena alle metrin etäisyydelle toisistaan (auto/työpaikka) ajautuvat auttamatta seksiin. Siis jos paikalla ei ole muita ihmisiä esteinä. Olin muutama vuosi sitten projektissa, missä lähin työtoveri oli (esi)mies. Projektin loputtua hän pienessä sievässä, seurueessa, totesi ylpeillen, että meillä ei Mari Johannan kanssa koskaan, koko kesänä, ollu mitään. Hän piti tätä meriittinä, sillä useimmiten hän kuulemma piti vispilänkauppaa naisalaistensa kanssa. (Pitääkö yhtälö sisällään sen, että ne naisalaiset ovat tahdottomia objekteja? Mielestäni tämä herrasmies ei ollut niin vastustamaton, etteikö oma tahto naisilla enää pelaisi.)

Eikö tämä ole kummallista? Aivan kuin yläasteella. Jos tyttö seisoi pojan vieressä välitunnilla, he seurustelivat. Muissa merkeissä eivät tytöt ja pojat ota toisiinsa mitään kontaktia. Siispä kun istun parituntisen ajan autossa nuoren mieskuvaajan kanssa, poikkeamme automaattisesti jollain levähdyspaikalla kuksimassa. Se on ihmisen luonto? Ihanaa. Olispa pian keikka.

PS. Uusimmassa Nyt-liitteessä oli juttua survivalisteista. Heikäläisistä on juttua minunkin romaanikäsikirjoituksessani. Rautaa.

***********

Sivuilta 152 - 155:

Krisse kuulosti naisen nimeltä ja se oli Rautasen mielestä erittäin siisti ja suotuisa homma. Krissen kanssa ajossa olleessaan Rautanen mieluusti mainitsi tästä vaimolleen. Vaimo kihisi liemissään ajatellessaan kapeasääristä ensihoitaja Kristiinaa paksureitisen Rautasen vieressä. Varmasti yön tunteina olisi hiljaista ja rauhallista ja takana sänkykin valmiina.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Pthyi mukavuuksille (Sivuilta 148 - 151)

Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja Stiina Haaso kertoo kolumnissaan kaipaavansa todellakin mökillä juoksevaa vettä ja muitakin mukavuuksia. Kun yhden lapsen taloudessa on inhaa kun tiskivesi on kylmää ja rasvaista. Hän ymmärtää kolumnissaan nykysuomalaisia, jotka haluavat mökillä rentoutua, eivät stressata ja uurastaa. Sen vuoksi mökit ovat kuin kakkoskoteja, joissa on telkkarit, videot, tiski- ja pyykkikoneet ja perkeleen sähkökiukaat.

Minä en tajua tätä. Jos nykysuomalainen on työssään niin stressaantunut, eikö se mökkipuuhastelu vedenkantoineen olisi nimenomaan mainiota vastapainoa ja stressinpoistoa? Jos kaikki toimii kuten kotona kerrostaloasunnossa, miten se suomalainen rentoutuu? Makaamalla? Ei voi toimia. Näkeehän sen useista.

Olin myös kuvitellut, että Maaseudun Tulevaisuuden väki on metsäsuomalaiskansaa parhaimmillaan. Raivaa itse mökkimetsänsä ja tuo sieltä halot, savustaa teurastamansa lampaan maakuopassa ja syö sääskiä välipalaksi. Mutta ei. Samaa saatanan rentoutujaporukkaa.

******

Sivuilta 148 - 151:

Kerta kerralta oli vaikeampaa esittää. Kiinnostunutta. Hyväksyvää. Normaalia? Tavallista? Oliko se ikä, mikä sen teki? Vai kyllästyminen? Toisteisuus. Kun riittävän monta iltaa istuu ja hymistelee ja vuosia kertyy ja kertyy, alkaa naamio rapistua ja lopulta karista pois. Melkein tunsin, miten se kuoriutui. Nypin sen riekaleita. Pitkiä suikaleita. Kiia, Vilma ja Satu olivat kuin eivät huomaisi vihreän suomuisen ihoni paljastumista lainkaan.