sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Sivuilta 85 - 86: Hevosetkin pitävät rutiineista



Kaikissa hevostietokirjoissa mainitaan hevosen olevan rutiinien ystävä. Niin se onkin. Hevonen tykkää, jos saa juoda vetensä aina samanvärisestä ämpäristä samaan aikaan, kuusi kierretään aina vasemmalta ja hoitajalla olisi hyvä olla mieluiten samat vaatteet aina.

Rutiineissa on jotain lohdullista jatkuvuutta. Ei ole hämmästyttävää, että esimerkiksi Hesarin muuttuminen tabloidiksi järkytti ihmisiä. Kuten nyt tämä pelleily kellonviisareilla. Sisäelimemme eivät nyt tykkää.
PS. Mitä mitä? Mikä tämä Matti Johannes Koivu oikein on miehiään? En seuraa musiikkiskeneä (KidsSing -ohjelmaa lukuunottamatta, jonka biisivalikoimasta saa aika hyvän käsityksen tämän hetken hiteistä) lainkaan, joten yleensä en tiedä mitään enkä ketään. Mutta jotain tässä on. Ei mitään Arttu Wiskaria vaan oikeesti hyvää, vaikka hyvin mellow.
Sivuilta 85 - 86:
*****
Katselin leikkivää lasta. Savannin muovieläimet olivat vasemmalla puolella, suomalaiset kotieläimet oikealla. Niiden väliin oli aseteltu smurffit.  Kun figuurit pistivät nukkumaan, XXX asetteli ne aina samalla tavalla. Savannin ja maatilan eläimet olivat jalat vastakkain kyljellään ja selällään, smurffit nukkuivat vatsallaan. Kysyin tähän joskus syytä ja XXX vastasi että kun smurffit heräävät ja ne näkisivät ensimmäisenä XXX:n huoneen katon, ne voisivat säikähtää. Nehän eivät kuuluneet tähän maailmaan. Vatsallaan herätessään ne saattaisivat usko olevansa satumaailmassa.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Sivulta 84: Olgan kotona - tavallista kuraa





Ei! En tiedä mitä odotin, mutten ainakaan tätä. Livin Olgan kotona -ohjelma (kuva: livtv) oli aivan tavallista tuotesijoitteluhuttua, missä ruoka-monopolijätti Valio toistui kuvissa ja joka toisessa lauseessa. "Pannaan tähän sitten tätä Valion Viola-sulatejuustoa."

Tunnustan, etten oikein tiedä, kuka tämä Olga on, mutta jotenkin olen omaksunut perhelehtien ja muiden telkkaohjelmien kautta, että tässä on ekologis-eettinen maallemuuttaja, viimeisen päälle luomu ja viherihminen. Siksi odotin tästä ohjelmasta jonkinlaista kotimaista versiota mainiosta tanskalaisesta Bonderoven (Tanskalainen maajussi) -sarjasta. Petyin kipeästi. Oikeasti ähkin kivusta kun tajusin tuotesijoittelun olevan tämänkin ohjelman keskeistä sisältöä. Olga paitsi esitteli Valion tuotteita kuin paraskin konsulentti, pisti kasvispurilaiseen soijaa (miksei kotimaista hernettä tai härkäpapua?!?!) ja turautti pihvimassaan valmiiksi raastettua juustoa (Valion pussista). Jotkut kasvikset sentään tulivat omasta kasvihuoneesta, mutta edes voi ei ollut luomua. Myös silmänlumeeksi ohjelmaan ympätty hevosaidan laajennus sai silmäni pyörimään: aitapaalut olivat myrkyllistä kestopuuta ja  aituusta tekemään hurautettiin mönkijällä.

Tanskalainen maajussi
, siinä vasta ohjelma. Miksei ole suomalaisversiota siitä? Ohjelma kertoo pikkutilan ostaneesta nuoresta miehestä, joka on paitsi luomuhenkinen, myös permakulttuurin ystävä ja tahtoo tehdä asiat (viljelyn, eläintenpidon, ruuan) vanhaan malliin.  Silti päähenkilö Frank on tavattoman symppis, moderni ja hauska, ei mikään pula-ajan pelle. Tanskiksen (tulee muuten FST:ltä keskiviikkoiltaisin klo 20.30) keittiössä ei juustoraastepusseja nähdä. Tanskis olisi tänään pyöritellyt silmiään kanssani, jos olisi ollut näkemässä Olgaa kotona.

Suomalaiset maanviljelijät sen enempää kuin tanskalaiset eivät toki keskimäärin ole sellaisia kuin tämä "Tanskis" on, mutta sietäisi olla. Uskon, että omavaraisaate leviää ja pian yhä useampi tarvitsee kotitarveviljelytaitoja ja aseita pitää pystyssä omavaraistaloutta. Sitä paitsi "oikea" moderni maatalous, missä ajellaan kivitalon kokoisilla koneilla ja myrkytetään mehiläiset tainnoksiin, ei ole kovin kuvauksellista. Jopa Jyrki Sukulan maalaisromanttiseksi naamioitu uusi Makujen maa -ohjelma on Kasvinsuojeluseuran ideoima. Tajuavathan kaikki, että kyseinen seura edistää kasvitautien ja tuholaisten tuhoa myrkyin? Massiiviset ja rahakkaat taustavoimat siis jylläävät sielläkin. Ja muistaa se Sukulakin aina kääntää sen kermapurkin etiketin kameraan päin.

Voisinko siis itse olla Suomen Tanskis? Minullahan on maatila ja enemmän ihanteita kuin Kirkonkylän terveyskeskuslääkäri osaisi määrätä. Olga se nimittäin ei voi olla. (Voisi varmaan ollakin, jos ohjelmaa tehtäisiin mainosrahoitteisen kanavan sijaan Ylelle. Pah kaikille mainoskanaville!)
Tuottajat, ottakaa yhteyttä! Ei mainoskanaville!

Sivulta 84:
Kymmenen vuotta sitten vittuilin Provinssirockin jälkeisenä maanantaina Hesburgerin jonossa nenärengastytölle, joka kyseli eihän ranskalaisten friteeraamiseen ole käytetty eläinrasvaa. Miten joku voi olla noin daiju, vaikka takana jonotti viisikymmentä nälkäistä lihansyöjää.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Sivuilta 77 - 81: Näin Facebook tuhoaa parisuhteesi




Ystäväni päivitti Facebookkiin tulevansa masentuneeksi ns. normaalien ihmisten statuspäivityksistä. Kun kaikilla on niin ihana lenkki alla ja söpöjä kissanpentuja kotona ja ruokakin itse kasvatettua. Hän linkkasi myös uutiseen, jonka mukaan Facebook todellakin masentaa. Kaikkien muiden elämä tuntuu niin hienolta ja kadehdittavalta. Joku kommentoi ketjussa, että kyseinen uutinen (ei, en jaksa googlata ja linkittää) oli vain jälleen uusi halpahintainen tapa hankkia ko. lehden sivuille tykkäämisiä ja klikkauksia.

On kyse klikkausjournalismista. Haetaan (ehkä jopa keksitään) tahallaan raflaava otsikko, jonka perässä sivuille tullaan ja tykkäillään. Tämä ei ollut minulle uutta, mutta se sen sijaan oli, että Facebook olisi tällainen vetovoimatekijä, iskusana, jota klikataan. Miksi ihmeessä?

Katsotaan nyt kuitenkin, tuoko tämä otsikko tänne väkeä. (Tällä otsikolla sitä paitsi ON katetta: Facebook on tuhonnut parisuhteita. Luulisin... Ehkä se ihme sovellus, joka kertoo, mistä lokaatiosta päivitys on tehty, on joskus käräyttänyt pettäjän? Tai sitten suhde on kaatunut siihen, että kumppani on tajunnut toisen postaavan toistuvasti Liibalaaba-viisauksia. Ymmärrän, että vakaakin suhde kaatuu siihen helposti.)
(Findus-vastamainos osoitteesta www.syotavaksikasvatetut.fi Bua ha ha.)

Sivuilta 77 - 81:
*****
Epäkohdan avaaminen, selittäminen suurelle yleisölle olisi kuitenkin niin vaikeaa, ettei ainakaan minulla olisi siihen taitoja. On helpompaa saada reaktioita videoimalla kuolevia sikoja kuin sokeerata ihminen kuvalla luvattomasta ojankaivuusta.
Illalla seisoin piiritoimiston alaovella farkuissa, Luonto-Liiton t-paidassa ja pitkässä villatakissa. Olin suoristanut tukkani raudalla.

Sivut 82 - 83: Sosiaalisesti heikkolahjaisen muotivinkit

Kiinnostava juttu tuli eteen Facebookin kautta eli tässä juttu siitä, arvostetaanko sosiaalisuutta liikaa. Itsestäni voin sanoa, että koska toimittajan ammatissa on oltava sosiaalinen, olen sitä. En luontojani, vaan opetellusti. Olen tiemmä onnistunut siinä aika hyvin, eli ei se nyt aivan vastentahtoinenkaan piirre ole. Haastateltavat eivät tajua, että olen introvertti.

Mutta aihe, josta oikeasti halusin avautua, on muoti. Ruma muoti. Vaikka tyylit vaihtuvat ja kaikki kukat saavat kukkia, eikö vaatteiden ja asusteiden tarkoitus peittämisen lisäksi ole se, että ne kaunistaisivat kantajaansa? Jos, niin miksi näkee seuraavaa:
* Pappavillatakit. Villatakkien malli etenkin yhdistettynä pillifarkkuihin tekee käyttäjästään persjalkaisen. Pappavillatakki siis pidentää ylävartaloa suhteettomasti. Ei sovi kellekään, ei edes sille Voice of Finlandin juontajalle.
* Kasvojen kokoon liian isot silmälasit. Miksi? Ne on vaan yksinkertaisesti rumat. Optikkojen kultaisessa käsikirjassakin sanotaan, että silmälasit eivät saa olla niin kookkaat, että ihmisen kulmakarvat jäävät lasien alle.
* Pillifarkut melkein kellään. Varsinkin miehillä on usein liian lihaksikkaat jalat pillifarkkuihin. Ilmiasu muistuttaa silloin hämmentävästi kaalimatoa. Miehistä vain Steven Tyler ja ehkä se amerikkalaisen poplaulajan Suomen-vävy voi käyttää onnistuneen tyylikkäästi pillifarkkuja.

Mutta. Muotia ja trendejä en voi ymmärtää, monet muut sen ilmeisesti tekevät. (Ja itsehän pukeudun nahkasomistein koristettuihin lumipesufarkkuihin,  Kiitos 1939 - 1942 -huppariin ja varsilenkkareihin. Pitäisin myös pikkuista nahkareppua ellei Sannaraipe olisi tehnyt siitä suosittua.)

Sivuilta 82 - 83:
****
Kun sika käänsi kasvonsa puoleeni se tuntui samalta kuin itse Jumala olisi valistanut minulle kasvonsa. Tunsin samaan aikaan suunnatonta häpeää, oivallusta, ymmärrystä ja suurinta rakkautta.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Sivuilta 75 - 76: Ällötysteeveevinkki




Kauan sitten ostin alelaarista Sapphiren Ponnista! -kirjan. En tiennyt kirjasta mitään - vasta hiljakkoin kuulin, että kirja on palkittu ja kiitetty teos. Luin kirjan ja ällötti niin paljon, että vastaavaa inhotuskokemusta ei tullut kuin seuraavan kerran vuosien päästä, Jonathan Safran Foen Eläinten syömisestä -kirjan kohdalla. Jollain muuttoreissulla (olen muuttanut elämässäni 18 kertaa) sitten "unohdin" Ponnista-kirjan jonnekin, kun jotenkin en vain halunnut sitä hyllyyni. Lapsellista?

Tästäkin huolimatta aion tänään katsoa Teemalta tuon kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, Precious. Katso sinäkin. Tieto toki lisää tuskaa mutta no pain no gain. Kuva ja lisätietoa täältä:  http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/precious-16

Sivuilta 75 - 76:

Itkun tukahduttaminen ei kuulosta pahalta, eihän siinä käytetä väkivaltaa. Mutta paha se on. Millainen aikuinen tulisi pojasta, joka komennetaan olemaan itkemättä? Kun on viisikin vuotta nieleskellyt itkuaan ja tunteitaan, tekeekö sen jälkeen mieli rakentaa pommi ja räjäyttää se ostoskeskuksessa?
Huomasin pojan tiksien taas pahentuneen.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Sivuilta 71 - 74: Kalsariasuisista hermoraunioista



Fyysinen työ pitää tolkun päässä.

Kirjailija, entinen STT:n toimittaja, Miina Supinen kuvailee media-alan freelancereita (hahmonsa, psykologi Leukaluun suulla) kalsariasuisiksi hermoraunioiksi, jotka suhtautuvat työhönsä ameebamaisesti eivätkä tiedä koska mennä nukkumaan (jotenkin noin se meni, torstain Hesarissa 14.3.) Osui täydelleen.

Olen itse nyt tilassa, jossa haluaisin kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta, mutta samalla iski melkoinen työsuma palavereineen (ameeba kun olen, teen välillä myös hanke- ja yritysviestintää). Vain palavereihin riisun pyjamani ja laitan ihmisvaatteet. Näin jopa unta siitä, että työpöytäni oli liian sotkuinen, että voisin jatkaa sen ääressä työskentelyä. Kaiken lisäksi kippasin pöytäni päälle homehtuneita heinäpaaleja ja lasilevyyn tuli halkeama. Heräsin aamuun heikkona ja ahdistuneena.

Yksi suosikkikirjailijoistani, Venla Hiidensalo, kirjoitti Facebookissa hienosti siitä, miltä tuntuu kun romaani alkaa valmistua. Se meni jotenkin näin: Tekstissä kaikki alkaa jähmettyä paikoilleen. Kuin jäätyvä järvi.
Oma romaanikäsikirjoitukseni sen sijaan muistuttaa Tyynenmeren muovipyörteen, parkanolaisen turvesuon, kierrätyskeskuksen löytölaarin ja poikamiehen jääkaapin sekoitusta. Jähmettymisestä ei tietoakaan.

Sivuilta 71 - 74:
****
Koetin keksiä ruotsalaisille jotain puuhaa, että saisin itse keskittyä boksien puhdistamiseen. Karsinan tyhjeneminen, kuivikelaatan halkeaminen pala palalta, oli yhtä tyydyttävää kuin Tetris. Työllä oli puhdistava ja parantava vaikutus.
Share

torstai 14. maaliskuuta 2013

Sivu 70: Some vs. todellisuus 5- 0

Radiossa juontajat kertoivat kellonaikojen ja sään kertomisen välissä tutkimuksesta, jonka mukaan joka neljäs nainen huijaa Facebook-päivityksissään. Usea halusi antaa itsestään viriilimmän, jännittävämmän ja kansainvälisemmän kuvan kuin oikeasti on tottakaan.

Itse en vieläkään oikein hahmota, mitä some ja pääasiassa Facebook meille tekee. Sen tiedän, että huomattavaan osaan tuttavapiiristäni pidän yhteyttä enää Fb:n välityksellä.

Ja tottakai maalaan itsestäni mieluisaa kuvaa niin somessa kuin tällä blogillakin. Oikeasti olen ujo, viiniinmenevä nahjus. Unelmissani (ja Fb-päivityksissäni) voimakastahtoinen, rohkea aktivisti. Kaverini ovat samaa maata. Elleivät sitten ole unelmaelämäänsä unelmapuolisonsa kanssa eläviä unelmasisäfilettä paistavia fitnesshirmuja.

Kuka tosi elämää edes kestäisi?

Sivulta 70:

XXX:n  toimistorottafanit olivat rastapäiselle pitkähameiselle tytölle kuin länsimaiset turistit goan vakkari-asujalle.


Tunsin Petrin erektion ohuen hameeni läpi.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Sivut 66 - 69: Kadonneet ammatit



Tähän ikään päästyäni huomaan päivittäin, että asiat ovat kehittyneet huonompaan suuntaan. Miksi trendikkäimmät hipsterit ja mitkä lie hypettävät entisaikojen jutuista vain suuria silmälaseja, Cousteau-pipoja (kuva: Kalev.com), putkikasseja  ja tuuheita kulmakarvoja - eli muotia? Mutta kukaan ei tuo takaisin oikeasti hyviä juttuja? Takaisin palauttaisin ainakin nämä:

*Lankapuhelin (Samalla kännykät poistettaisiin maailmasta.  Tämä poistaisi  automaattisesti myös misoot-kysymykset. Vastaaja on aina kotona. Lisäksi uudistus (vanhistus?) päästäisi vanhan ammattikunnan eli puhelinpöytien tekijät jälleen sorviensa ääreen.)
* Kirjeet. (Chatti, sähköposti, pikaviestit ym. ihmisen aivokapasiteettia kuormittavat häröilyt poistuisivat. Puhelin nousisi arvoon arvaamattomaan. Ja kirjeenvaihtotovereita välittävät firmat. Voisin ottaa käyttöön täysin hyvänkuntoisen sähkökirjoituskoneeni vuodelta 1996.)
* Yksi televisio per talous. (Telkun katsominen vähenisi, eikä jengin tarvitsisi kantaa kaikkea palkkaansa Giganttiin kylän suurimman television vuoksi. Tallentava VHS-nauhuri voisi olla olemassa, mutta kaikki pay per view -jutut ja kovalevyt pois.)
* Pienemmät autot, sellaiset normaalikokoiset. (Nyt parkkihalleihin ei mahdu, ruudut pullistelevat jätti-isoja amerikkalaistyylisiä autoja.)
* Lapinlahden Lintujen Seitsemän kuolemansyntiä. (No, tulee kyllä Teemalta. Joten kompastun vaateeseeni vähentää televisiokanavia. Pois ainakin Jim, Liv ja vastaavat.)

Sivuilta 66 - 69:
*****
Talon edessä oli puoliksi mädäntynyt kyltti. Siinä luki tel visio ja videonauhurikorjaamo. Se nauratti, kun muistin mitä Pertin pojan antamassa käyntikortissa oli lukenut. Managing flute. Puhelinnumero oli kirjoitettu kuulakärkikynällä. Petri oli tehtaillut hassuja käyntikortteja itselleen vuosiksi eteenpäin. Vielä viisitoista vuotta sitten käyntikorttiautomaatteja oli joka paikassa. Itsekin tein sellaisella  joskus kortin. Siinä luki: oman elämänsä toimitusjohtaja. Nolon muka-hauskaa. Nyt käyntikorttiin voisi painaa vaikka että art director. Tiesin, että sellainen vakuuttaisi täällä monet. Petri keksisi varmasti hauskemman. Petrin kiinalaissyntyinen kaveri perusti tilitoimiston, jonka nimeksi tuli Petrin ehdotuksesta Lasku Tan.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Sivut 64 - 65: Mihin katosivat bestikset?




Jo päiväkoti-ikäiset tytöt leikkivät pareittain. Jos "bestis" on sairaana, pakka menee sekaisin ja se stressaa. 3-vuotiaat saattavat myös dissata toisiaan ja kiusata jättämällä porukan ulkopuolelle. Koulussa ja varsinkin yläluokilla on jokaisella tytöllä paras kaveri. Luottoystävä, jonka kanssa voi aina välitunnilla hengata. Tytöt eivät useinkaan vietä välitunteja isoissa lösseissä, kuten pojat. Bestiksen kanssa voi myös parhaimmillaan pukeutua identtisesti.

Mikään vakihommahan bestis ei ole. Se voi vaihtua eri ikäkausien ja asuinpaikkojen, opiskeluiden ja jopa työpaikkojen mukaan.

Mutta kolmekymppisellä, onko hänellä enää bestistä? Tai perheellisellä? Tuleeko puolisosta uusi paras kaveri? Kokemukseni mukaan ei tule, mutta hyvin monen mielestä ilmeisesti kyllä tulee. Naiset katoavat parisuhteeseen ja ryhtyvät puhumaan meistäMe emme enää juo kahvia, vaan teetä. Ei meillä mitään erityistä ole viikonloppuna. Me ei enää jakseta käydä ulkona.

Ja mitähän väärää tässä sitten on? En tiedä, ehkä ei tosiaankaan mitään. Hivenen hölmistyneen olon se jättää. Jotain on peruuttamattomasti kadonnut. Olisiko se 20 ikävuosi? Persoonallisuus? Minä?

Ylläolevasta nelikosta (kuva: addisonthomaswong.blogspot.com) vain Samantha jätti porukan pettämättä.

Sivuilta 64 - 65:
*****
Odotin tapaamisia aina innoissani. Silti jälkikäteen oli aina lyöty olo. Lyöty ei ehkä ollut oikea sana. Hölmistynyt, hämmästynyt kai enemmän. Kuin olisi hörpännyt kulauksen piimää, vaikka luuli että lasissa on maitoa.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Sivu 63: Kuvaillaankohan sinua "erikoiseksi ihmiseksi?"



Se oli sellainen vähän erikoinen ihminen.

Näin sukulaiseni kuvaili ihmistä, jonka olimme molemmat tavanneet. Sukulaiseni halusi varmistaa, että puhumme samasta ihmisestä. "Sellainen erikoinen, vähän erikoinen juu."

Herkesin pohtimaan, mikä tekee ihmisestä erikoisen? Toisen pirtaan erikoinen voi tietenkin olla toisen mielestä aivan tavis. Sukulaiseni: koulutettu, matkustellut ja maailmaa nähnyt toimistotyöläinen kuvaili erikoiseksi naista, jolla on punainen kiharapilvi ja kantava ääni. Nainen on tavallisessa työssä, ei mikään mentalisti siis eikä valoenergialla eläjä.

Voisiko minuakin voisi joku kuvailla erikoiseksi? Arvaan, että useampi jättäisi kokonaan kuvailematta, sillä melko usein jonkun ihmisen uudelleen tavatessani tämä ei muista minua lainkaan. Ei mitään unohtumatonta ensivaikutelmaa siis. Millähän sitä tekisi itsensä ikimuistettavammaksi? Niin että minuakin kuvailtaisiin "se erikoinen tyyppi".

Sivulta 63:
****
Kun ihmisen nimi on Matti Pekkala tai Pekka Mattila, hänen kohtalonsa on tulla kutsutuksi väärällä nimellä 50 prosentissa kohtaamisissa. Miksei sitä voisi olla vaikka joku Taisto Reimaluoto tai Kivi Larmola? Jäisi varmasti mieleen.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Sivut 60 - 62: Kun parturi kieltäytyy palvelemasta?


Viime aikoina on ollut esillä kristillisdemokraattien ajatus, jonka mukaan lääkärillä olisi oikeus kieltäytyä tekemästä aborttia. Vakaumukseensa vedoten. Tämä on herättänyt keskustelua siitä, etteihän muillakaan ammattiryhmillä ole tällaisia oikeuksia. Eilisessä Hesarissa joku jo huomautti, että journalisteilla periaatteessa (Journalistin ohjeiden mukaan) on. Eri asia sitten, miten palkkasuhteessa oleva toimittaja tai kuvaaja voi tuota oikeuttaan käyttää.
Itse olen kirjoittanut monestakin sellaisesta aiheesta, jotka eivät välttämättä sovi omaan pirtaani. Olen suhtautunut asiaan ammatillisella kunnianhimolla: journalistina pyrin kertomaan asian niin kuin se on, parhaani mukaan sitä arvottamatta. Toki hakeudun mielelläni sellaisten aiheiden pariin, joista olen kiinnostunut. Asiakaslehdet ovat oma lukunsa. Niihin kirjoitetaan, kuten asiakas haluaa, mutta nepä eivät olekaan journalismia vaan asiakasviestintää.

Sen sijaan olen kieltäytynyt tekemästä tekstejä joidenkin teollisuudenalojen menekinedistämiskampanjoihin. vaikka on pyydetty ja rahaa tarjottu. Mutta yrittäjänähän minulla on aina oikeus valita  asiakkaani.

Vaan miten tähän alkuperäiseen aborttilääkäriasiaan pitäisi suhtautua? Asiasta on veistelty, että mitä jos lääkärit ulottavat vakaumuksiaan muuannekin työhönsä? Joku ei halua hoitaa läskiä potilasta, ei paikata alkoholistin hampaita tai helpottaa itsemurhaa yrittäneen kipuja. Entä jos kampaaja kieltäytyisi laittamasta asiakkaalle kiharoita, kun ne eivät hänelle sovi? Tai kaupan kassa viskaa liukuhihnalle pläjäytetyn sipsipussin sivuun, kun ostajaehdokas on finninaamainen paksukainen? Ohjeistaa suurperheen äitiä nappaamaan erikoistarjouksessa olevia kondomeita mukaansa? Vakaumuksia ne ovat muutkin kuin uskonnolliset.

Sivuilta 60 - 62:
*****
Hän oli jämähtänyt 90-luvun tukkatyyliinsä ja vaatteisiinsa. Mutta nyt hiukset olivat kuin päiväkotilapsella, tiukat saparot pään molemmin puolin. Kumma kyllä, se teki hänestä jotenkin miesmäisen.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Sivu 59: Kellonaika, jolloin kannattaa takoa


Olen aamuvirkku. Työtehoni on parhaimmillaan klo 07 - 11 välillä. Siihen saumaan kannattaa ajoittaa jutun kirjoittaminen ja mieluusti myös kirjan. Ei jää paljoa tehokasta peliaikaa. Muut ajat suoriudun kyllä yksinkertaisista, ei-keskittymistä-vaativista tehtävistä ja sosiaalisista vuorovaikutustilanteista (eli juttukeikosta). (Laadukkaaseen) kirjoittamiseen tarvitsen ajan 07 - 11.
Viime aikoina olen iltaisin lukenut Anja Snellmanin Parvekejumalia. Sehän on hyvä kirja, mutta kirjan lyhyet kappaleet ja aikahyppelyt vaivaavat. Kirjan jokaisessa luvussa on alussa maininta esim. "Helsinki, joulukuu 2008." Se on ihan ok, mutta kun melkein joka kappaleessa on sama tai aivan vähän muuttunut aika. Plaraan aina sivuja takaisinpäin nähdäkseni, oliko se edellinen nyt ennen tätä vai ei. Minulla on tunne, että ajankohtien seuraaminen palkitsee lukijan lopussa. Mutta hieman se häiritsee lukemista, tämä selailu. Olenhan tyhmimmilläni iltaisin.

Viikonloppuna hain useita erilaisia apurahoja. Kuten tekivät monet muutkin kollegani eli vapaat toimittajat. Monella on menossa tai haaveissa jokin kirja, jonka kirjoittamiseen tarvitaan aikaa. Aikaa saa (apu)rahalla. Eli jos saa apurahan, voi jättää töitä vähemmälle, ja kirjoittaa kirjaa. Tiedän, että moni freetoimittaja, joka uurastaa esikoiskirjansa (tai toisen, kolmannenkin) parissa, on valmis kituuttamaan hyvin pienellä rahalla. Kunhan saa tehdä sitä, mitä haluaa eli istua koneen ääressä ja takoa. Itsellänikin on menossa toinen, paljon vakavammin otettava, tietokirjaprojekti. Aika paljon puuhaa, kun aikaa on vuorokaudessa vain neljä tuntia.

Sivulta59:
****
Näin Timo oli kirjoittanut kriisistä MacGyverille. Saman kirjeen hän lähetti Päivälehteen, joka heitti Timon kirjeen kylähullun preivinä öömappiin.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Sivut 56 - 58: Ärsyttävimmät ihmiset top5 ja perustelut


1. Uskovaiset ja muuten vain tavalla tai toisella "onnelliset" ihmiset, joiden mieltä eivät paina arkirealismi tai ympäristökatasrofi. Nämä ihmiset ärsyttävät, sillä olen kateellinen heidän keveydelleen. Heillä on pakopaikka, voimanlähde, etulyöntiasema. He eivät koskaan murskaannu pahan alle. Itse kärsin suunnattomasta realismista ja tosiasioiden tajusta. Se on epäterveellistä. Luin juuri lehtijutun, jossa kerrottiin että negatiivisuus sairastuttaa. Köh.

2. Hitaasti kävelijät. Kuuluvat samaan sarjaan liukuportaiden yläpäähän pysähtyjien kanssa. Ja kaupan kassalla jättimäisestä laukustaan pikkuruista lompakkoaan etsivien kanssa. Perustelen omalla kärsimättömyydelläni. Joku roti siihen julkisilla paikoilla hidasteluun. Minulla on kiire!

3. Nyökyttelijät. Keskustelukumppani, joka nyökyttelee kiivaasti, saattaa sanoa repliikkisi aikana useaan kertaan joojoo,jaa,jaa samalla nyökytellen. Hän ei oikeasti kuuntele, mutta naamioi sen muka-eläytyvillä eleillään. Ei mee läpi. Tämä tyyppi vain odottaa, koska lopetat, jotta hän voisi kertoa oikeasti tärkeän, oman asiansa.

4. Parturit, joiden tavaramerkkinä on tupeerata pallokampaus jokaiselle. Tämä ärsyttää, sillä se kertoo siitä, etten itse saa suutani auki kampaajantuolissa, vaan otan vastaan kaiken, mitä tarjotaan. Nurkan takana vedän sitten pipoa päähäni. Ensi kerralla kyllä juu ei!

5. Autosta soittelijat. Sorrun tähän itsekin ja silloin pitäisi lyödä itseäni. Eli ihmiset, jotka ottavat luurin käteensä soittaakseen kuulumisiasi, mutta vain silloin, kun heillä on tarve tappaa aikaa. Jos tämä toistuu ja toistuu aina, kyse on siitä, ettet vain ola riittävän tärkeä, jotta sinulle voisi uhrata ns. omaa aikaa.

Sivuilta 56 - 58:
****
Tehdasvalmisteiset suojakotelot, kummalliset, jättimäistä viemäriputkea muistuttavat onkalot, olivat naurettavissa hinnoissa. Miten ihminen, jonka piti ostaa kaikki kaupasta, voisi mitenkään pärjätä omillaan? Edes sitä kuukautta.