tiistai 26. helmikuuta 2013

Sivut 54 ja 55: Kirja, joka muutti elämäni




En uskonut koskaan tätä sanovani, mutta tämä kirja muutti elämäni. Tai ainakin vaikutti/vaikuttaa elämääni suuresti. Ihmeellinen kirja. Lisää tietoa kirjasta mm. tästä linkistä.

No joo, sain kirjan luettua loppuun vasta eilen (kolme iltaa siinä meni), mutta sen jälkeen olen herkeämättä suositellut tätä kirjaa kaikille. Ja arvaan, että kirjalla tulee olemaan muitakin vaikutuksia. Avautuukohan se, ellei ole hevosihminen? Tai vanhempi? Tai kiinnostunut luonnosta ja eläimistä? En tiedä, mutta kirjassa oli niin paljon tunnetta ja ahaa-elämyksiä tuottavia juttuja, että sitä voi suositella kaikille lifecoachingiin hurahtaneillekin. Ja myös meille perusrationalisteille.  En sano enempää, mutta lukekaa, lukekaa ihmeessä. (Jos joku kirjassa häiritsi niin käännöksen kirjoitusvirheet. Jos henkilö koko ajan ratsasastaa ja juo tetä, se alkaa rassata. Ehkä alkukielinen versio olisi parempi.)

Itse koin tänään jotain yhtä mystistä kuin kirjassa henkilöt kokivat usein. Olin hevoslenkillä ja olin juuri kiihdyttämässä jo ennestään reipasta vauhtia, kun huomasin, että hevosen alla roikkuu joku hihna löysällä. Ptruu! Pysäytin pollen ja menin katsastamaan tilanteen. Hevosen kärryt roikkuivat hevosen valjaissa kiinni enää ohkaisella, viittä vaille auenneella hihnalla. Ehkä noin sekuntin päästä kärryt olisivat pudonneet, ja katastrofi olisi ollut valmis. Minulla oli pieni lapsikin kyydissä.  Hevosihmiset tietävät, miten voi käydä, jos aisat irtoavat siloista, potkuremmi jää kuitenkin kiinni, ja ohjat kuskin käteen. Ja te muut: ette halua edes ajatella.

Miten osasin pysäyttää juuri oikealla hetkellä?

Hevonen seisoi kuin puujumala sen kymmenminuuttisen, kun korjasin valjastuksen takaisin. Lapsi istui kärryissä laulaen Risto Räppääjän Elämä on niin vaikeaa -kappaletta. Tästä minuutin päästä mutkan takaa tuli vastaan tukkirekka.

Sivuilta 54 - 55:
****
Kun lähdin Naakasta ensimmäisen kerran, tein jotain, mitä en mielelläni muista. Muistelen silti. Saan siitä jonkinlaista itseinhon voimistamaa uhmaa. Noinkin syvältä olen päässyt ylös.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Sivu 53: Innovaatio: soundtrack kirjalle?


Onkohan tämä jo keksitty (kuten melkein kaikki maailmassa on)? Kirjalle soundtrack? Useinhan kirjoissa henkilöt kuuntelevat musiikkia tai sitten lukija voi ajatella sitä tapahtumien taustalle. Tai, varsinkin, kirjoittaja voi niin tehdä.

Useimmat ihmiset, ainakin pateettisina teineinä, pohtivat, millaista musiikkia heistä kertovassa tai itsensä tähdittämässä elokuvassa olisi. Tässä ei ole mitään uutta. Itse muistaakseni ajattelin oman elokuvani alkavan Carmina Buranalla. Leffassa olisi myös Personal Jesus ja tietenkin Horse with no name.
Entäs kirjat? Niissä harjoitetaan ainakin ameriikassa jo tuotesijoitteluakin, miksei sitten biisien sijoittelua?

Sivulta 53:
****
Kohtaus oli vaivaannuttavan pitkä. Ajoin siinä autoa, maisemana oli rumaa pusikkoa ja mustia peltoja. Kohtauksen äänenä soi Enrique Iglesiaksen Tired of being sorry. Musiikki oli editoitu kaiken päälle. Puhuin välillä puhelimessa, mutta ilman ääntä. Kamera kuvasi maisemaa vain hetken kohtauksen alussa, sitten monta minuuttia kasvoihini, tai oikeastaan puolilähikuvaa. Olkapään liikkeestä näkyi, kun vaihdoin vaihdetta.
Mikä tämä musiikkivalinta oikein oli olevinaan?

lauantai 23. helmikuuta 2013

Sivut 50 - 52: Kohtaaminen persun kanssa.


Netissä tuli vastaan niin raju kalenteri, että pakko jakaa. Linkin takaa löytyy Animal Empathy Project eli kalenteri, jossa... no, katso itse. Ei hätää, kuvissa ei ole mitään kauheaa, ihmisiähän ne ovat, malleja. Mutta pistää ajattelemaan. Eikö?

Työreissulla kävi niin, että jouduin asettumaan samaan tilaan intohimoisen perussuomalaisen kanssa. Hän halusi matkan aikana lausua julki monia mielipiteitään (pyytämättä, ei yllätyksenä) ja kiihkein niistä koski homoja. Mies aikoi erota kirkosta, jos kirkko aikoi ruveta vihkimään ruskean reiän ritareita. Hän aivan totta käytti tuota ilmaisua, kuten myös puppelipojat, b-rapun miehet, elostelijat ja XXXlutkuttajat. Jälleen kerran tuntui, kun olisin joutunut keskelle sketsiä. Tämä tunne tulee aika usein. Kun osoittautuu, että naurettavimmatkin kliseet ovat tosi elämää.

Mies vastusti muuten vain homomiesten liittoja. Naiset saivat hänen puolestaan virallistaa liittonsa. Naista ja naista on kiva kattoa, mies ja mies: hyi s***ana!

Se oli pitkä puolituntinen.

Sivuilta 50 - 52:
****
Hän oli juhannuksena humalapäissään perustanut Facebook-ryhmän, jossa julistettiin XXX hipit takaisin Helsinkiin.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Sivulta 49: Hei me lennetään! Eikun estetään mehiläisten lentäminen.


Mielestäni (länsimainen) yhteiskunta kaipaisi enemmän kieltoja. Pitäisi kieltää nyt vaikkapa esimerkiksi mehiläisten tappaminen. Suomihan, MTK etunenässä, puolustaa nyt kovasti oikeuttaan myrkyttää mehiläiset kuoliaiksi.  Ohessa Satu Hassin kolumnia taustaksi.

http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/maija-mehil-inen-vastaan-kemian-j-tit


Sivulta 49:
****
Hän esitti aidon hämmästynyttä. Ettäkö lentopisteet tarkoittivat sitä, että oli oikeus lentää enemmän? Hän oli ollut aivan varma, terveeseen järkeen nojaten, että lentopisteillä tarkoitettiin nimenomaan päästömääriä. Tietyn pistemäärän kerättyäsi et saisi enää lentää loppuvuonna. Iso osa kolmekymppisistä kaupunkilaisvenkuloista ei saisi lentää enää eläissään, pistemäärät olivat paukkuneet jo heidän lapsenlapsiensakin edestä. Miten tämän asian voikin ymmärtää niin väärin?

tiistai 19. helmikuuta 2013

Sivulta 48: Teinit ennen ja nyt



Grunge, tuo 90-luvun "erilainen" ilme. Kuva: graphicsgals.com

Sunnuntain Hesarissa oli Anna-Sofia Bernerin kolumni teineistä. Siitä, miten teini saa nyt olla erilaisempi kuin koskaan. Vapaampi. Nyt on paras aika olla teini -tekstin päähuomio oli, että nyt on entistä helpompaa olla erilainen nuori.

Hyvä, jos näin on. Omia teinivuosiani väritti syvä vaatimus olla samanlainen kuin kaikki muut. En aivan pystynyt siihen, mikä aiheutti joitakin hankaluuksia. Mutta yritin kovasti. Samaistuin kai amerikkalaisten 80-luvun nuortenelokuvien nörtteihin tai ainakin niihin huutosakkijengin ulkopuolelle (omasta halustaan) jääneisiin, jotka kuitenkin sanailivat viiltäväntarkasti ja coolisti omasta asemastaan. Ja hyväksyivät sen, koska eivät muutakaan voineet.

En tiedä, miten erilaisuus oman teiniaikani aikakaudella ulospäin näkyi - pikkupitäjän koulussa jokaisella oli levikset, t-paita  ja lenkkarit tai purjehduskengät (sisämaassa!). Rokimmilla taisi vähän myöhemmin olla ruutupaita. Yläasteen - lukion taitteessa pojat lompsivat buutseissa, koulurepun sijaan heillä oli salkut. Aivan kuin villin lännen mormoneja he olivat. Jossain vaiheessa isolla osalla tytöistä oli sivusta auki riuhtaistavat nappiverkkarit (en tiedä oliko ne suunniteltu srtiptease-esityksiin) ja niiden kanssa korolliset, paksupohjaiset kengät. Ihan tähän hulluuteen en kyllä itse lähtenyt.

Jossain vaiheessa panin päälleni puvuntakin ja sen alle Jim Morrison -teepaidan. Ei aivan järkevin teko jossain Lapualla.

Muualla, isossa maailmassa, taisi olla toisin jo silloin. Että erilaisuutta oli. Minulla oli suomalainen kirjekaveri, joka asui Tukholmassa. Hän kysyi kirjeessään jotenkin näin: Oletko sä mikä? Esimerkiksi hoppari, mode, grunge, gootti, sportti, pop... Lista oli pitkä enkä muista sitä enää kokonaan, mutta iso osa sanoista oli jotain, joita en ollut lukenut edes Suosikin jättikultaturbospesiaalinumerosta. En myöskään muista, mitä vastasin hänelle eli minkä sanan summanmutikassa valitsin.

Liekö se edes yhteistä entisaikain ja nykyajan teinien kanssa, että vaikeaa on? Vaikka saavatkin olla vapaammin persoonallisia. Ja saavatko edes? Vai onko jako ison kaupungin ja pikkupaikan välillä edelleen olemassa? Olin viime vuonna yläkoulussa opettajansijaisena (ei, en halua kertoa enempää, traumaattinen kolmepäiväinen) ja ainakaan poikia ei tahtonut erottaa toisistaan. Jokaisella oli mustat farkut ja iso huppari. Hetkinen, tytöilläkin oli. En nähnyt ainuttakaan japanilaiseen animetyyliin pukeutunutta tyttöä, vaikka se on nyt kai in. Hmmm...

Olen kirjoittanut aina silloin tällöin henkilöhahmosta, joka on 16-vuotias tyttö. En oikein tiedä, saanko häntä mahtumaan tähän tekeillä olevaan romaaniin. Mutta välillä on vain pakko jatkaa hänen tarinaansa.

Sivulta 48:
****
Hanna oli tyytyväinen, että Tanja sitoi hevosen kielen. Eipä Varsa sitten ajattelisi Hannasta pahaa. Vaikka pakkohan se kieliside oli laittaa. Hanna oli siihen jo tottunut, mutta silloin tällöin tallille eksyvät uudet tulokkaat, pikkutytöt tai ratsastajat kauhistelivat, miksi hevon kieli pitää sitoa alaleukaan kiinni. Kauhistelu ei ainakaan loppunut siihen, kun Hanna selitti, että se estää hevosta kisan aikana nielemästä kieltään.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Sivu 47: Onko kaikilla muilla alemmuuskompleksi paitsi minulla?



Hmmm... jotain tuttua tässä kuvassa on. Kuva: http://www.forsvarsmakten.se/sv/Press/Kampanjer/


Alkuun mediahuomio: Hahaa, Hesarissa kerrottiin Ruotsin armeijan kaipaavan osanottajia hipstereistä. Katsokaapa tämän linkin takaa avautuvat rekryvideot. Ruotsin armeijahan hamuaa Lilyn bloggaajia!
Asun maaseudulla, missä kaikilla on auto. Useimmissa talouksissa pari kolme. Joskus liikun myös täältä sysi-Suomen ulkopuolelle, kaupunkeihin. Olen siis nähnyt kaikenlaista niin paljon, että voin vetää tämän johtopäätöksen: ihmisillä on liian isot ja kalliit autot. Tulotasoonsa nähden siis. (Ja muutenkin, kun eihän nykyautot mahdu edes parkkiruutuihin.)

Miksi? Miten? Miten putkimies-rekkamies-lähihoitaja-maatalouslomittaja-kaupankassa-kempparinmyyjä voi ajaa kymmenien tuhansien eurojen autolla? Miksi jengi laittaa niin paljon (laina)rahaa autoon? Ennen vanhaan iso ja kallis auto oli vain pankinjohtajalla, nyt jokaisella pienipalkkaisellakin on vähintään katumaasturi.
Kun lähden liikenteeseen 10 vuotta vanhalla pikkuisella ranskalaisellani, autoni häviää kaupan parkkiksella kaikkien muiden taa. Kerran juttukeikalla valokuvaaja heitti, että tulit sitten mopoautolla. Njääh... Helsingissä asuessani tällainen pikkukätevä auto oli aika monella, eikä se ollut lainkaan silmiinpistävää. Nyt on. Täällä on.

Mikä siinä autossa on niin ihmeellistä, että siihen pitää satsata omat ja lainatut? Iäkkäät lähisukulaisenikin hankkivat juuri uuden auton - vaikka varmasti tietävät, että sen arvo alkaa tippua heti autokaupan porteista ulos ajaessa. Ja vanhakin oli erittäin hyvässä kunnossa, omaani paljon uudempi.

Itse suhtaudun autoon kapineena, jolla pääsee paikasta toiseen. Myönnän toki joskus kaipaavani jotain luksuksempaa. Erityisesti nyt, kun viikonloppuna kävi niin, että autosta katosi eräs kätevä vakio-ominaisuus. Pakki olisi kiva ja käytännöllinen. On yllättävän vaikeaa suunnitella kaikki ajonsa vain eteenpäinmenon ehdoilla.

Sivulta 47:
*****
Famma epäili kaikkea. Hän ei uskonut, että Michael Jacksonia tai Madonnaa oli olemassa. Tai Idän pikajunaa. Venäläisiä suurkaupunkien kopiokaupunkeja. Disney Worldia. Poroja. Koska hän ei ollut nähnyt niitä.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Sivulta 46: Miksi laiskottelusta tulee paha mieli ja räppärin pissainen pulkka


Miksi laiskana olemisesta tulee paska fiilis? Ainakin itselleni tulee. Mitä se luterilainen työmoraali tarkoittaa? Sitäkö, että television ääressä vietetyn illan jälkeen on tympeä olo? Ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Parjaan silloin itseäni: saamaton nahjus. Jos taas uurastaan lauantai-illan töiden parissa, teen itse ruisleipää tai siivoan vaatekomeron, kiillotan kilpeäni vielä pitkään. Saitpas aikaan, mikä sankari! Mahtavuutta.
Tiedän edellä kuvatun tapahtuvan aina, mutta silti valitsen joskus tietoisesti laiskana olon. Miksi? Tiedän, että jos nyt hoidan tämän kaksi kuukautta jäljessä olevan kirjanpidon, sujuu loppuiltakin iloisissa merkeissä. Silti valitsen toisin: pahan olon.

Olen (opiskelu)kavereideni naurun aihe, sillä kuljetan aina mukanani tehtävävihkoa. Siinä jokaisen päivän kohdalle kirjaan päivän aikana tehtävät (työ/opiskelu)hommat ja piirrän tehtävien perään tyhjän ruudun. Kun työ on tehty, tuottaa suunnatonta nautintoa vetää rasti ruutuun. Mitä Freudkin tällaisesta sanoisi?
Päätin ottaa oppia Reijo Mäestä ja rakentaa kirjastani taulukon. Mitä tapahtuu ja missä ja kenelle ja koska. Alla ote siitä - taulukko on vielä kovin kesken. En tiedä, onko tästä sitten apua. Tämä on nyt ote sivulta 46, koska lasken tämän taulukoinnin nyt tähän liuskojensuoltourakkaan kuuluvaksi:



PS. Ainakin taulukon tekeminen toi hyvän olon. Kenelleköhän minä näitä elämänsuorituksia oikein esitän?

perjantai 15. helmikuuta 2013

Sivu 45: Selvästi negatiivinen




Tämä amerikkalaisten korttifirmojen luomus, ystävänpäivä ja sen tienoo, on saanut ihmiset sekoamaan kaikenlaisten söpisten kuvien jakamisessa sosiaalisessa mediassa. Kuka ei kuulu joukkoon? Mää. Tämän kuvan jaoin Facebookissa viimeksi - huomaan jakavani enemmän huonoja kuin hyviä uutisia siellä. Mutta kun niitä vaan on enemmän!

Se kirjani. On ehdottomasti enemmän ankea kuin hauska. Ehkä kuitenkin mustaa huumoria siinä olisi? Tai kuivaa. Perhanan vaikeaa. Olen nyt kirjoittanut 45 uutta sivua, täysin pohtimatta, mitä edellisellä sivulla luki. Onkohan se järkevää? Miten tästä voi koostua joku kokonaisuus? Pitäisikö tehdä kuten Reijo Mäki, eli raapustaa isolle pahvitaululle kirjan tarina hahmoineen ja aikatauluineen? Kirjani nääs kertoo ajanjaksosta, joka kestää  kuusi vuotta. Pääosa tarinasta keskittyy kuitenkin yhteen kesään.

Paula Luen ja kirjoitan -blogista laittoi tällaisen haasteen, johon täten vastaan. Kannattaa muuten lukea tuota blogia - se on nimestään huolimatta oikein terävä ja viihdyttävä. (heh, heh)

1. Mikä oli lapsuuden lempikirjasi, ennen kuin itse osasit lukea?
En muista aikaa, kun en olisi osannut lukea. Opin lukemaan hyvin nuorena, vissiin reilusti alle 5-vuotiaana. No, mutta muistan hämärästi Piilomaan Pikkuaasin olleen suosittu.
2. Mihin kirjasarjaan olet ollut koukussa nuorena?
Ensin Lucky Lukeihin, Asterixeihin ja Ahmed Ahneisiin. Myöhemmin Brita ja Hopea -hevoskirjasarjaan.
3. Mikä oli nuoruutesi vaikuttavin kirja?
Haluaisin vastata kuten Paula eli Nancy, koska minäkin luin sen nuorena, ja se tuli nyt mieleen.
4. Onko joku joskus kritisoinut lukuharrastustasi? Kuka ja miksi?
On on. Anoppi joskus tiuskaisi, ettenkö katso mitään tv-sarjoja, kun en pystynyt keskustelemaan hänen kanssaan Vain elämää -ohjelmasta.
5. Mikä on mielestäsi paras kirjafilmatisointi?
Liian vaikea kysymys. Yleensä pidän aina siitä, minkä koen ensin. Esimerkiksi, monen kauhistukseksi, pidin todella paljon Hevoskuiskaaja-elokuvasta, mutten kirjasta. Myös Christopher McCandlessin katoamisesta Alaskaan tehty elokuva oli pysäyttävä, kirjan kahasin tylsistyneenä läpi.
6. Mikä sitaatti tai ajatus on jäänyt mieleesi jostain kirjasta?
Nyt ei irtoa sitaatti, mutta teininä lukemani Franz Kafkan tarina koppakuoriaisena heräävästä miehestä oli erittäin mieleenpainuva. Samassa novellikokoelmassa taisi olla tarina miehestä, joka huvikseen keksii alkaa nimittää tavaroita eri nimillä. Hän siis istuu lamppuun, menee nukkumaan lavuaariin jne. Hullusti siinä käy, kun mies tulee sysänneeksi itsensä muiden ihmisten kielen ulkopuolelle. Kukaan ei tajua häntä, vain hän itse. Jonkinlainen hulluksi tuleminen siinä taisi kohdata. Muistan miettineeni näitä novelleja pitkään. Siis vieläkin.
7. Mitkä kolme kirjaa haluaisit lastesi lukevan elämässään?
En pysty kyllä tähän vastaamaan... ehkä niitä kirjoja ei ole vielä olemassakaan?
8. Eino Leino vai Pentti Saarikoski?
Saarikoski.
9. Missä luet mieluiten?
Junassa.
10. Dekkari vai romanttinen kirja?
Öh ei kumpikaan. Romantiikka.
11. Ketä kirjailijaa arvostat aivan erityisesti?
Montaakin. Sanotaan nyt vaikka Juha Itkonen. Tuomas Kyrö.

Sivulta 45:
****
Lennu oli hieman hidasjärkinen. Apukoulun käynyt. Ajokorttikin jäi heikon lukutaidon vuoksi saamatta. Lennu oli tehnyt työuransa siivoojana kunnantalolla ja päiväkodissa. Se ei kuitenkaan kelvannut syyksi. Miksei Lennu tehnyt mitään?

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Sivu 44: Miksi julkaistaan niin paljon kuraa?


Vastaus kysymykseen selviäisi ehkä Haluatko todella kirjailijaksi -kirjasta, mutta jouduin palauttamaan sen kirjastoon.

Hyvin, hyvin paljon erittäin laadutonta proosaa kuitenkin julkaistaan, ihan koviin kansiin. Miksi? Ovatko niiden kirjoittajat julkkiksia? Muuten vain kustantamojen lemmikkejä? Onko sisällöllä kohuarvoa? Onko kirjoittaja niin guru, ettei hänen huonoonkaan tekstiinsä uskalleta koskea?

Esimerkiksi Kauko Röyhkältä on julkaistu kaikenlaista sontaa. On myös kaikenlaista hyvää, pidän Röyhkästä ja olen lukenut kaikki hänen kirjansa. Joidenkin kohdalla kaduttaa.

Huonojen tekstien julkaisualusta olkoon internetti ja blogit. Miksi kaataa metsistä puita paskan kirjallisuuden vuoksi? Enkä valita tästä siksi, että petaisin tekosyitä oman kässärini mahdolliselle torjumiselle tulevaisuudessa, vaan siksi, että kärsin asiasta lukijana. Mikä pettymys, kun tajuaa lukevansa huonoa, huonosti kirjoitettua kirjaa.

Jotta asiantilaan tulisi parannus, päätin kirjoittaa itse.

Sivulta 44:
****
Hänen nimensäkin oli miehekäs, sankarillisen jämäkkä. Timo Pasi oli vain himopasi, pula-ajan panssarivaunu, timoaasi. Timo näki Ruskan valjussa olemuksessa  itsensä. Hän napsautti kellarin pimeäksi. Pojan säikähtänyt kiljahdus kirpaisi hetken vatsanpohjassa.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Sivulta 43: Onnen kätkijät


Ite puin -palstalla täällä Lilyssä Tiiti kirjoitti siitä, että onnellisuutta ei suomalaisittain mielellään saisi toitottaa. Kynttilä vakan alla ja niin pois päin.

Riitta Räty
kirjoitti sunnuntain Hesarissa kolumnin Intohimo on hyvä bisnes. Siinä kerrottiin jengistä, joka valitsee raadannan (yrittämisen) sen asian ympärillä, joka itseä oikeasti kiinnostaa. Viis siitä, onko se bisneksenä kaikkein parhain.

Kas tässä rakentamani aasinsilta näiden kahden kirjoituksen välille: minä itse ja tuhannet kaltaiseni freelancetoimittajat. Valitamme palkkioiden pienuudesta ja siitä, että työsuhteiset toimittajan hommat menevät meiltä ohi.

Se on totta, että keskiansiomme jäävät huikeasti jälkeen kuukausipalkkaisista kollegoistamme. Mutta se on vakava virhe, että useimmat freelancetoimittajat (ja -kuvaajat) muka haluaisivat palkkatyöhön. Omien satunnaisotantojeni perusteella useimmat eivät todellakaan halua. Olemme intohimoammatissamme (ks. Rädyn kolumni hs.fi), jonka suoloihin nimenomaan kuuluu se, ettei ole vakituista työpaikkaa. Vaan monia, kymmeniäkin, vakituisehkoja ja satunnaisia asiakkaita, toimeksiantoja. Itse en vaihtaisi tätä epävarmuuden sietämätöntä keveyttä mihinkään kuukausipalkkaan, maanantaipalavereihin ja kulunvalvontaan. Nyt saan, jos ehdin tehdä hommat alta pois, keskellä päivää katsella pandavideoita (okein, kuukausipalkkainenkin varmaan voi näin tehdä), käydä lenkillä, nukkua tai ottaa vaikka kännit. Voin myös pukeutua pyjamaan työpaikalla. Juttukeikan jälkeen voin jäädä pyörimään kaupungille. Voin myös jättää taakseni ikävän (heikosti maksavan, muuten vain hankalan) asiakkaan. Miten kuukausipalkkalainen voisi deletoida ankean esimiehensä menettämättä samalla koko työtään?

Minä, me freelancejournalistit, tykkäämme valitsemastamme, ei-aina-niin-taloudellisesti-kukoistavasta bisneksestä. Tyydymme ehkä rahalla mitattuna muita vähempään, mutta elämänlaadussa viemme voiton sitäkin suuremmalla marginaalilla. Se, kenelle tämä arjen arvaamattomuus, yrittäminen ja free as a bird -harhakuvitelma sopivat, uskoo todellakin näin. Ja kuinka tunnet, niin se on.

PS. Tämä itsetyytyväisyys ei kuitenkaan sulje pois sitä, että mieluusti meille pitäisi maksaa Journalistiliiton suosittaman palkkiotaulukon mukaisesti.
Sivulta 43:

****
Katsoin vedoksen vielä kerran. Sivu näytti hienolta. Se oli taustaltaan aivan valkoinen, ja teksti oli lehden logon oranssi.

Hyvä lukija! Tässä piti olla tilaajalahjasi. Lehtitalomme on päättänyt lopettaa tilaajalahjojen lähettämisen, koska tiedämme niiden vain pahentavan roinaähkyä, josta suurin osa meistä kärsii. Olemme lahjoittaneet tilaajakrääsästä säästyneet rahat Luonnonturvasäätiölle, rauhoitettavan metsän ostoon Suomesta.
Lukitsin sivun ja laitoin vielä muistiinpanolehdelle kommentin, että liimatippa ja pussitus jätetään pois.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Sivut 39 - 42: Tänään ärsytti eniten





Kirjoitin aiemmin, etten sulata tsemppaavia mietelauseita. Niiden taakse vain piiloudutaan, kun ei haluta nähdä tosiasoita. Todellisuudessa kadehdin kovasti heitä, positiivisia ihmisiä. Itse kun olen kaikesta valittaja. Noin, se on nyt tunnustettu.

Kun ostaa Henkkamaukasta 3 paketin setin pikkuhousuja, miksi ne pöksyt on niitattu toisiinsa monesta kohtaa  elämänlankaa paljon paksummalla ja kestävämmällä muovinyörillä? Niin, että varmasti tulee uusiin pöksyihin reikä, kun sitä pakettia avaat? Ja missä ne sakset aina ovat kun niitä eniten tarvitsisi?

Sama ylipakkaamishomma ilmenee, kun ostaa mitä tahansa elektroniikkaa tai muuta muoviromua. Yritin avata otsalamppupakkausta autonavaimen ja kuulakynän avulla. Kynä meni rikki ja kynsi katkesi, mutta se järjettömän tiiviisti pakattu lamppu ei tullut ulos paketista. Miksi ne pakataan sil viisiin? llma- ja vesitiiviisti? Ja ne sakset, taas?

Ylipakkaamisen lisäksi ärsyttää Kokoomuspuolue.

Töissä on viime aikoina mennyt vaihtelevasti, eli kuten aina ennenkin. Kun kirjoitan mielestäni todella hyvän jutun, haluaa tilaaja siihen tuhottomasti muutoksia. Kun lasken käsistäni hieman matalamman laatukynnyksen yli taapertaneen kirjoituksen, asiakas hehkutta:, tää on juuri sitä mitä haluttiin, mahtavaa.

Kolkuttava keski-ikä, se vasta rassaa. Luen lehtiä ja keksin joka toisen jutun perusteella elämälleni uuden suunnan. Hesarissa kirjoitettiin Australiaan muuttaneista suomalaisista saunakauppiaista. Mietin jo, mitä liikeideaa voisin Ausseissa toteuttaa.

Ja sitten se keski-ikä muuten. Ei mitenkään kolkuta, vaan on jo. Jos pääsisin onnettomuusuutiseen, minut kuvailtaisiin keski-ikäiseksi uhriksi.

Kirjan kirjoittaminen on viime aikoina ollut pakkopullaa. Liikaa kirjoitustunteja vuorokaudessa, joista suurin osa työperäisiä. Silloin ei irtoa. Lisäksi on pitänyt seurata bussissa kakkaajien kirvoittamia nettikeskusteluita ja paheksua Suomen euroviisuedustajakappaletta. Taiteilija järkkyy niin helposti. (Ja sitten ne pikkarit ja otsalamppu vielä.)

Sivuilta 39 - 42:
*****
Erkka räpäytti lisävalot päälle. Naapurin nainen ilmestyi potkukelkkoineen valokeilaan. Erkan närästys palasi heti.

torstai 7. helmikuuta 2013

Sivu 38: Mielipiteeni asupostauksista



Kuva: Nomads Hemp Wear

Kun aloitin tämän blogin, tein sen kaverini suosituksesta Lilyssä. Aikaisemmin en ollut koskaan täällä käynytkään, mitä nyt tullut suoraan osoitteella yhden tutun blogille. En oikein hahmottanut koko Lilyn ideaa - se on kai olla jonkinlainen blogien kokoontumisajo. Hyvinhän se toimii: olen surffaillut jo monella blogilla niin, että työt jäävät tekemättä. Lily myös selvästi rakentaa jonkinmoista ryhmähenkeä, vai olisiko se ryhmäpainetta. Pitää tykätä ja kommentoida niiden blogeja, jotka noteeraavat omasi.

Ennen Lilyä en tajunnutkaan, miten paljon on näitä asunpostausblogeja. Joku kuvaa asunsa joka päivä, toinen useammin ja erittäin moni muuten säännöllisesti.

Miksi juuri vaatteista on tullut näin hallitseva persoonallisuuden ilmentymä? Teinit (ja aikuiset) kuluttavat kaiken aikansa miettien, millä verhoaisivat kehonsa seuraavaksi. Ei sillä ainakaan erottua haluta, sillä hyvin monella on ne päivän trendit yllään kuten kaikilla muillakin. Joka nyt, jopa kymmenen vuoden takaiseen tyyliinsä jämähtänyt Mari Johanna tämän tunnistaa, on pillifarkut, nilkkurit ja leveähkö paita.

Mikä siinä on, että muoti jyrää alleen kaiken muun? Muoti, ja jäädäkseen tullut  trendihuume: sisustus. Miksei tulla esiin vaikka sillä, että "Tänään puhun vain kysymyksin." Tai "Tätä söin aamiaiseksi." (Okei, ruokablogeja on.) Miten olisi "Nettisivut, joilla tänään kävin." Tai ehkä "Päiväni vasemmalle kääntyjänä." Tässä vaateasiassa on jotakin samaa kuin siinä, miksi uuteen ihmiseen tutustuttaessa kysytään, mitä tämä tekee työkseen. Ei esimerkiksi, mistä hän pitää tai mitä harrastaa.

Yhtä suurta ihmetystä herättää se, miksi joistain urheilulajeista mölistään niin suureellisesti ja niihin liittyy iso raha. Miksi juuri golf? Miksi jääkiekko? Miksei Kymmen tikkua laudalla? Miksei esimerkiksi Afrikan Tähteen suhtauduttaisi yhtä intohimoisesti ja rahakkaasti? Olisi Suomen Afrikan Tähti -maajoukkue, divarit ja alasarjat. Nuorten haaveena olisi pelata Afrikan Tähteä kansainvälisellä tasolla, ehkä jopa Amerikassa NASL:ssa.

Sivulta 38:
****
Imagen juttu oli todella kiehtova. Vääristelevä, tottakai. Se kyllä vähän ihmetytti. XXX:n arjessa ja säännöstöissä olisi ollut raflaavaa kirjoitettavaa ilman tahallista liioitteluakin. Nyt jutusta puuttui enää kuvailu yöllisistä rituaaliteurastuksista ja joukkopanoista.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Sivu 37: Boring myself to death




Sain tämän mikälie tämä nyt on. En ole yhtään haasteisiin vastailevaa tyyppiä, mutta olo on nyt muutenkin niin masentunut, että sen tein. Voin luvata, että tämä ihan liian pitkän kysymysrimpsun kahlaaminen vei mielen entisestään matalaksi. Mikä näissä on tarkoitus? Lukevatko ihmiset muka toistensa vastauksia? Itse ainakaan en kyllä.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
-Kiitos Jennituulia ja http://www.lily.fi/palsta/i-love-food

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa)  ja kerro se heille jättämällä kommentit heidän blogeihinsa.
Mistä tietää, kenellä on alle 200? Laitan tähän nyt blogeja, joita luen itse (no, yhden blogin etsin juuri äsken googlesta, että...) ja joiden en ole huomannut saavan tätä. Jos muistan, informoin heitäkin. Korostan: Ei oo pakko vastata hei jos ei taho.
http://www.lily.fi/palsta/ich-bin-ein-nerd
http://jaanaba.blogspot.fi/
http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/
http://hirnakka.blogspot.fi/
http://mirjaleenaisoaho.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

3. Toivo, että bloggaajat, joille jätit haasteen, antavat sen eteenpäin viidelle suosikkiblogilleen.
- En oikeastaan viitsisi.
Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä
    hevoset (2)
    koirat (3)
  
Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
    ääni
    lapio
    tietokone
    puhelin
    Emmerdale

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
    David Sedaris: Me talk pretty one day
    Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
    Miika Nousiainen: Maaninkavaara
    Venla Hiidensalo: Mediahuora
    Keitämme ja leivomme (köksänkirja kasiluokkalaisille)

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:
    Paratiisilintu, se sininen, joka asuu Uudessa-Guineassa (kuulin eilen luontodokkarissa tämän ja nousi heti listan kärkeen)
    Kuikka
    Doors
    En enää keksi
    En keksi enää yhtään

Viisi lempiruokaasi:
    itse tekemäni kasvislasagne
    itse tekemäni mansikkajäätelö
    itse tekemäni herne-härkäpapupihvit
    itse tekemäni vegepitsa
    itse tekemäni viherslaatti, johna aurajuustoa ja tuoreita mansikoita

Viisi paikkaa, jossa haluaisit käydä:
    Koli
    Karjala (missä vaan siellä)
    Valassaaret
    Luomusikala
    Rajan takunen

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
    innostuva
    kyyninen
    hauska
    kyllästyvä (ja edelläluetelluthan aina kumoavatt toisensa)

Viisi asiaa, joista unelmoit:
    vapaus
    reiättömät hampaat, ettei koskaan tarvitsi enää mennä hammaslääkärille  
    että tavanomainen viljely myrkkyineen ja keinolannoitteineen lopettaisiin koko maailmasta
    samoin geenimuunneltujen lajikkeiden viljely
    että saisin kirjani valmiiksi (oikeasti unelmiani on paljon enemmän)

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa
    ei tu ny yhtään
_____________________________________________________________
1. Mikä on suurin unelmasi?
Maailman pelastuminen. Ei välttämättä ihmisen.
2. Mikä on paras vinkkisi kauniiseen kotiin?
Älä hamstraa.
3. Mikä on ollut elämäsi tähänastisista paras päivä?
Se kun vuonna 1996 olin vappuna niin kännissä etten muista mitään.
4. Miksi pidät blogia?
Että saisin kirjani valmiiksi.
5. Miten pidät huolta itsestäsi?
Hyvin heikosti. Mutta syön luomuruokaa.
6. Mistä pidät itsessäsi eniten?
Kätevä emäntä.
7. Entä vähiten?
-
8. Mitkä ovat kolme tärkeintä asiaa elämässäsi?
    eikö nää kysymykset koskaan lopu?
9. Mitä pelkäät?
Maailmanloppua tai oikeammin aikoja sen edellä.
10. Mikä on nopein reseptisi, kun lapsilla on nälkä?
Lyö ihan tyhjää taas.
11.  Mikä on paras lastenkasvatusvinkkisi?
Ei taas... Jätä tekemättä?

****
Tämän tympeän urakan pitäisi kyllä oikeastaan tarkoittaa sitä, että päivän liuskan voisi jättää väliin. Mut tuli sieltä nyt jotakin:

Naiset, minä mukaanlukien, haisimme kuivuneelta kuukautisvereltä, vaikka toki peseytyminen oli sallittua sen verran kuin mitä se terveyden kannalta oli tarpeellista. Selvää kuitenkin oli, että hoitamattomimmasta ulkoasusta käytiin kilpailua. Turhamaisuutta siis sekin.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Sivut 35 - 36: Minkä alakulttuurin kielen sinä taidat?


Viime aikoina olen kovasti kiinnittänyt huomiota eri alakulttuureiden kieleen. Alakulttuureilla tarkoitan nyt minkä tahansa, pienenkin, ryhmittymän puheenpartta, joka syntyy, kun "kaikki" tietävät aiheesta kaiken ja kieleen on kehittynyt yhteisen tiedon ja yhteisten kokemuksien myötä omia ilmaisuja ja sanoja. Tällaisia juttuja kuunnellessa tekisi (toimittajana) mieleni muuntaa jutut yleiskielelle.

Sitähän työni aika pitkälle onkin. Olin vasta juttukeikalla robottinavetassa. Se tarkoittaa lypsylehmänavettaa, jossa lypsyn hoitavat robotit. Ketä kiinnostaa: ne robotit eivät muistuta Taisteluplaneetta Calactican kyklooppeja eivätkä Tähtien Sodan rd2d:tä, vaan tätä:


(Kuva: Aholanmaito.fi)

Tuollaisessa maatalousmiljöössä (unohtakaa ne aurinkoiset laidunkuvat, todellisuus on in there) jengillä on taipumus puhua näistä vehkeistä ja koneista tuttavallisesti lempinimillä. Toimittajana minun on pakko (vai etuoikeus?) kysyä, että Mikäkö se ropo on ja miksi sanoit tuota lehmää mäyräkoiraksi? Joskus kutsumanimet ovat niin vakiintuneet, että viljelijä ei jaksa enää muistaa, mikä laitteen oikea nimi on. Esimerkiksi suppilon näköinen traktorin perässä vedettävä härveli on pököpalli. "Niin, pököpalli se on, en tiedä mikä muu nimi sillä voisi olla."  Noh, pököpalli on tietenkin tanskalaisvalmisteinen keskipakolevitin apulannalle, ja nimeltään se on Bogballe.

Mitenköhän osayleisöjä puhuttelevaa ja vastaavasti suurta yleisöä karkottavaa kieltä romaanissani voisi olla? Mitä alakulttuurin puheenparsia sinä osaat?

Sivuilta 35 - 36:
****
Kukaan ei uskalla sanoa, että avioliittoinstituution rappeutuminen ja sen johdannainen, uusperhe, on länsimaiden pahimpia ympäristörikoksentekoalustoja.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Sivu 34: Onni EI ole mielentila



TÄMÄ on hyvä mietelause. http://duussi.blogspot.fi/

Kestän hyvin huonosti tsemppaavia jaxuhalinhajuisia mietelauseita. Olivat ne sitten liitettynä koreaan kuvaan Facebook-statuksessa tai maalattu koukeroisin kirjaimin valkoisen kodin seinälle. Ne lauseet, Happiness is a state of mind/You´re prettiest when you´re happy/What matters most is how you see yourself, ne eivät toimi kohdallani. En pysty ajattelemaan päivää kauniiksi, juttukumppania kivaksi ja päivänpolitiikkaa hyväätarkoittavaksi. Siihen tarvitsisin humalatilan.

Sivulta 34:
****

Mutta kun se vitutti, että iso osa hyvin toimeentulevista, koulutetuista (nais)ihmsistä rakensi arkensa kipuilemalla sen ympärillä, miltä eteisen peräseinä näyttäisi violettina. Uskaltaisiko vetää niin rohkeasti? 

lauantai 2. helmikuuta 2013

Sivu 33: Täydellisessä miehessä on aina särö



 
Kirjassani on herkullinen hahmo, johon juutun. Kirjoitan hänestä hieman liikaakin, vaikka kyseessä ei ole kukaan päähenkilöistä. Syyn ymmärrätte, kun katsotte tämän postauksen kuvaa.

Kirjani hahmo on täydellinen mies. Johon eräs päähenkilöistä tuntee sanomatonta vetovoimaa. Vietän mielelläni aikaa kirjoittaen lukuja tuosta miehestä, Laurista, johon voin ladata kaikki toteutuneet ja toteutumattatta jääneet miehiin yhdistetyt toiveet.

Laurilla on esikuva tosielämässä. Kuolisin häpeästä, jos hän saisi tämän tietää, mutta niin vain on. Kyseessä on siis tuttavapiirini ihminen. Mutta Lauri ei ole yksi yhteen hän, vaan paljon muuta. Olen yhdistänyt Lauriin kaikki vanhojen poikaystävieni ja ystävien ja tuttujen ja työtovereiden rakastettavimmat piirteet ja jokaisesta sen ihastuttavimman särön. En kuitenkaan, kirjoittajana, saa päähäni Laurin kasvonpiirteitä. Ne ilmaantuvat jotenkin sumentuneina. Aina, kun meinaan tavoittaa ne, Lauri loittonee, katoaa, hämärtyy. Ihan kuin oikeassa elämässäkin, täydellinen mies ei koskaan realisoidu, ei koskaan.

Ja miksi säröt? Täydellisessä miehessä on tietenkin myös säröjä, ei kukaan voi hullaantua kiiltokuvaan. Ehkä Lauri raivostuu, jos vessapaperirulla on asetettu väärin. Tai lespaa ässää humalassa. Tai pukeutuu yksin ollessaan naisten alushousuihin.

Ei, vaikka haluaisin, Lauri ei ole Kevin Baconin tai Tim Rothin näköinen. Mutta hän voisi olla. Ihana, upea, saavuttamaton Lauri.

Sivulta 33:

****
Porukalle olisi vallan hyvin voinut puhua mistä vain ja saada heidät asian taakse. Ainakin kun puhujana oli Lauri Haavisto.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Sivu 32: Televisio tekee meistä (teistä) tyhmiä


Kurt Vonnegutin kirjassa Ajanjäristys ihmiset joutuvat äkkiä ajassa taaksepäin 10 vuotta. He joutuvat elämään samat 1o vuotta uudelleen, tismalleen samalla tavalla, voimatta mitenkään vaikuttaa asiainkulkuun. SIINÄPÄ juonta kerrakseen, vai mitä?

Olen aina ollut kiinnostunut kirjoista ja elokuvista, joissa sama tilanne eletään uudelleen ja uudelleen - kenties eri rooleissa tai eri tapahtumakulkujen muuttamina. Päiväni murmelina -tyyppisesti siis. Ja sitten se Gwyneth Paltrown leffa, missä hän ensin ehti töistä kotiin käräyttääkseen poikaystävänsä rysän päältä ja toisessa versiossa ei. (Monen mielestä eri juonenkulkujen eron selventämiseksi tehty kikka, jossa toisessa Gwynethin tukka oli vaalea ja lyhyt, toisessa pitkä ja ruskea, oli kyllä tökeröä. Mutta silti.)

Haluaisin omaankin kirjaani jotain murmeliutta. Vielä en ole keksinyt sopivaa tapaa.

Vonnegutin ensinmainitussa kirjassa oli myös jotain, mikä tulee mieleeni lähes päivittäin. Se on television tyhmistyttävä vaikutus. En muista enää tarkkaan, mutta jotenkin näin se kirjassa meni: oli jokin kaukainen planeetta X, jonka asukkaat olivat älykkäitä, mielikuvituksekkaita ja luovia. He olivat erittäin erittäin eläytymiskykyisiä ja kykenivät luomaan kaikenlaisia teoksia ja kokemuksia ja tunteita mielessään. Kunnes joku ilkeä hahmo keksi television (sitä ei kutsuttu ko. planeetalla televisioksi). Planeetan väki huumaantui ja lamaantui televisiosta, joka sylki jatkuvasti heidän aivoihinsa viihdyttävää paskaa. Ilman, että heidän tarvitsi liikauttaa aivosoluaankaan. Tämä rapautti koko kukoistavan kansan.

Kun katson television ääreen nauliutunutta lähisukulaistani, hänen aivojensa eri osien muhjaantuminen on lähes korvin kuultavissa. Muutamat sukulaiseni katsovat kokopäivätoimisesti television viihdeohjelmia, amerikasta pennillä ostettuja sitcomeja, musiikkivideoita, visailuja ja realityohjelmia. He eivät katso dokumentteja tai uutisia, vaan pelkästään tuota kuraa. He ovat eläkeläisiä.

Mielestäni heillä ei pitäisi olla äänioikeutta.

Sivulta 32:
****
Timoa tympäisi, että Johanna ei ymmärtänyt kysyä, miksi Timo rakensi maakellariin käymälää.