torstai 31. tammikuuta 2013

Sivu 31: Joka pieruaan pidättelee, se muutakin salaa


http://www.youtube.com/watch?v=RJ67O96P8sc

Amerikkalainen Mad-tv on ylihauska ja Stuart suosikkihahmoni. Teininä luin ahkerasti Mad-lehteä myöskin. Lainasin näitä lehtiä männävuonna ystävälleni, joka palautti ne seuraavana päivänä. Ei jaksanut lukea, ei ymmärtänyt. Sama kaveri jätti myös Pahkasiat ottamatta, vaikka tarjosin. Välimme ovat sittemmin viilentyneet. Ja aistin, että Mad-Pahkasika -välikohtauksella oli jotain tekemistä asian kanssa.

Eräänä aamuna kuuntelin tapojeni vastaisesti Suomipopin aamuohjelmaa (yleensä kuuntelen vain omaa hengitystäni), ja nauroin eräälle jutulle niin kovasti, että jalka lipsahti kytkimeltä ja sammutin autoni liikennevaloihin. Kyseessä oli pieruvitsi. Miten lapsellista ja anaalista! Juttu meni näin:
Aamuohjelman juontajat, se kuulu Jaajo mukaanlukien, kirjoittelivat muka taksikuitteihin taksirunoja. Lahjaksi taksikuskeille siis. Yksi runo kuului näin: Nyrkkiin pyydystän piarun. Sen kuskin naamaan hiaron.

Mikä tässä niin naurattaa en tiedä tosiaankaan mutta hervottomaksi veti. Madin huumori sentään kestää päivänvaloa, mutta tuo pierujuttu ei taida. Entäs tämä Tomi Björck -viestiketju. Taidanko sittenkin olla hieman vajaa? Ei se estä kirjoittamasta.

Sivulta 31:
****
Hän ei ollut saanut unta, sillä ruotsalaiset kilisivät liikaa. Meni muutama sekunti ennen kuin tajusin jutun vitsiksi.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Sivut 29 - 30: Mitä sä niinq yrität sanoa tällä?


Kuvan sika ei liity juttuun.

Anu Silfverbergin
mainiossa, mainiossa novellikokoelmassa He eivät olleet eläimiä oli yksi erityisen mieleenpainuva teksti. Siinä raskaana oleva nainen menee sikalaan, emakkohäkkiin. Pohtii siellä, millaista olisi olla äitisika: viettää kapeassa, kääntymisen estävässä häkissä koko aikuiselämänsä ja tehdä sinä aikana muutaman possupahnueen. Joita ei koskaan yletä kärsällään edes nuuskia.

Näin kaunokirjallisuuskin voi tuoda esille epäkohtia, herättää keskustelua. Mitä minun romaanini sitten oikein herättää? Pitäisikö olla jokin suuri yhteiskunnallinen sanoma? Arvaan, että vaikka sitä ei olisikaan, viimeistään kirjallisuuskriitikot sellaisen taikovat. (Juu tiedän, että on lottovoitto saada kirjansa ensin julkaistua ja Jokeri, jos saa jonkin kriitikon sitä vielä julkisesti ruotimaan eli mainostamaan.)

Tadattataa: minulla ON sanoma. Mikä se on, sen kerron sitten haastatteluissa, kun kirja on julkaistu.


Sivut 29 ja 30 kyllä oksensin:
****
Lapsellista ehkä, mutta mitä Sinkkuelämää-elokuva opetti New Yorkista, päti harvinaisen usein tosielämässä myös varsinaissuomalaisella maaseudulla.

Share

maanantai 28. tammikuuta 2013

Sivu 28: Onks pakko jos ei taho?

Teen mitä tahansa, jottei tarvitsisi tehdä sitä mitä oikeasti pitäisi. Surffaan esimerkiksi etsimässä tällaisia gif-hauskuutuksia. Voin myös avata Facebook-sivuni kaksi kertaa minuutin sisään, tsekata meilit viidessä minuutissa kymmenisen kertaa, googlata omaa nimeäni ja katsoa mitä tulossivulla 18 on. Helposti käy myös Ampparit-uutissivun latailu - ehkä 80 kertaa tunnissa. Voin myös katsoa Panda-videoita ja pakko myöntää - Sami Hedbergin stand-uppia kymmenen klipin verran.  Verrattain usein myös piirtelen sarjakuvia, jotka postitan kavereilleni. Tehokasta.

(Kävin myös Vauva.fi -palstalla kurkkaamassa keskustelua, joka avattiin näin: Mitä yleensä viette viemisenä työhaastattelijalle? Aloittaja vei jotain itsetehtyä, esim. olkipukin. Paras vastaus oli kuitenkin tämä: Mä olen vienyt sellasen korin johon olen laittanut täytekakun, croisantteja, vesimeloonia, lauantaimakkaraa ja lisäksi on ollut laastareita, terveyssiteitä, kondoomeja, pari rusinapakettia, omenoita, Coca-cola pullo ja ruusukimppu. Jos on ollut mieluinen paikka, niin lisänä on ollut vielä makaronipaketti, tuikkuja ja servettejä sekä perunapussi ja sellaiset perunankuorimishanskat. Kerran laitoin siihen korin kantokahvaan kolme ilmapalloa. TAI tämä: Tässä vähän esimerkkejä, mitä itse oon vieny: - Lastenvaateliikkeeseen Reimatec-haalari-  valokuvausliikkeeseen vein aikaisempana jouluna lapsistani otetun joulukorttikuvan - Keramiikkapajaan vein kuvan posliinistani (ei tainnut olla hyvä huumorintaju haastattelijalla, en saanu paikkaa) - Ruokakauppaan on hyvä täällä jo aiemmin mainitut vesimeloonit, perunat. Joskus oon vieny ihan katkarapukimaraakin, jos on joulusta jäänyt.))

Töiden välttelystä eli sijaistoiminnoista tulee poikkeuksetta vässykkäluuseriolo. En ansaitse elää! Silti saatan pahimmassa tapauksessa tehdä sitä koko päivän. Yhtäkkiä kello on 16 ja ei illalla nyt ainakaan mitään viitsi tehdä. Usein teen sitä ainakin lounasaikaan asti, koska jos klo 11.30 on jo nälkä, kymmenen jälkeen ei kannata aloittaa mitään uutta.

Sitten taas, jos muserran sijaistoimintojen ylleni langettaman taian ja ryhdyn töihin, saatan hyvinkin tehdä sen työn, jota väistelin kolme päivää, tunnissa. Mietin, miksen minä heti tätä tehnyt. Omanarvotunto nousee, olen täyttänyt luterilaisen tehtäväni.

Nyt on kuitenkin tapahtunut jotain. Romaanikäsikirjoitukseni edellä en harjoita enää sijaistoimintoja. Kirjoitan vain, ilman tuskaa. Jopa riemuiten. Kaikki sijaistoimintoni ruhjovat nykyään työtehtäviäni. Niitä, joista maksetaan. Eli varmaankin alasajan elinkeinoani vähitellen. Tämä lienee luonnollinen (en sanonutkaan, että järkevä) asia. Rappiollahan ne (me) taiteilijat usein ovatkin? Seuraava pätkä kuvaa sitä, kun nuori ja innokas freelancetoimittaja nappaa asiakkaani. Minä jään nallina hiekalle.


Sivulta 28:
*****
- Hei olisko sulla banjoa, jota voisit soitella tuossa tienposkessa? XX sanoi.
Heitin häntä nokkosella. - Just tuota mä pelkään, perkeleen dokumentaristit.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Sivut 26 - 27: Seisaaltaan se on parempaa. (Ja ihmeitätekevät ruotsalaiset)


Kummelin Krapula-sketsi on aika todentuntuinen. Te tiedätte, ketkä tiedätte. Itse jos kärsin oheisen videon kaltaisesta kanuunasta, ei kirjoittamisesta tietenkään tule mitään. Paree siis välttää, jos aion kirjoittaa liuskan päivässä. Näppäimistöstäkin kun lähtee aika kova ääni. Massiivisin krapulaoireeni, oksentelu, ei sekään ole suotavaa.

Luin ensimmäistä kertaa putkeen läpi kaikki tälle blogille kirjoittamani romaanitekstini katkelmat. Minkälaisen kuvan ne antavat itse kirjasta? Eivät varmaan kovin kattavaa, eiväthän kirjoittamani katkelmat ole edes aikajärjestyksessä.

Kaverini, joka tuskaisena seuraa projektiani, antoi tällaisen linkin. Se vie The Guardian -lehden artikkeliin, jossa neuvotaan miten kirjoittaa romaani 30 päivässä. Siinä amerikkalaiskirjailija Lionel Shriver antaa vinkkejä: kannattaa esimerkiksi seistä, pysyy aivot hereillä paremmin. Myös meilien lukemista pitää välttää kuin ruttoa ja sanoa kaikkeen kategorisesti EI. Tärkeää on myös olla lukematta aiemmin kirjoitettua. Tuota viimeisintähän toteutan (paitsi että luin ne katkelmat), ja täytyy sanoa, että ainakin tämän ensimmäiset 27 päivää se on toiminut. Ein sanomista olen harjoitellut peilin edessä vasta.

Ja PERKELE: kotimaisten kirjojen lukulakkoni ei ole päässyt edes alkamaan. Joku heitti eteeni Riikka Ala-Harjan Kanarian. Pakko lukea.

Sivuilta 26 - 27:
****
Timo epäili ruotsalaisia kaikesta kummallisesta, mitä tilalla oli alkanut tapahtua. Isoja kiviä he eivät sentään ole voineet siirtää. Vai ovatko?

perjantai 25. tammikuuta 2013

Sivu 25: Elämän tärkein asia

(Kuva: www.fastcoexist.com)

Onko tärkeää, mitä kirjani päähenkilö syö? Mainitsenko siitä? Jos mainitsen, siihen pitää mielestäni olla jokin syy ts. ruuan täytyy rakentaa sitä henkilöä. Tai tarinaa. En tiedä teistä muista, mutta minulta jäi lapsena Viisikot lukematta, kun jo yhden-kahden kirjan jälkeen alkoi kuvottaa se jatkuva ruuasta kertoilu. Viisikko söi jatkuvasti ja kaikenlaista. "Nainen valmisti heille yksinkertaisen aterian: siinä oli leipää, munia, hilloa, kanelikeksejä, maitoa, teetä, inkiväärijuomaa, taikinatikkuja, porkkanakakkua ja kinkkua. Tim söi ja joi ja pieri kunnes ratkesi." Ylenpalttista, eikä ollenkaan koukuttanut 10-vuotiasta, jolle ruoka ei merkinnyt mitään. Liittyiköhän se Enid Blytonin sapuska-addiktio hänen elämäänsä pula-aikaan? On tästä kai joku kirjoittanutkin jotain.

Ruoka on kyllä tärkeää nykyään, kuten on ollut aina. Meillä ylensyöneillä länsimaalaisilla se on jo hifistelyä, joka ilmenee mitä moninaisimpina tv:n kokkiohjelmina. On oikeastaan, kun asiaa tarkkaan ajattelee, aivan naurettavaa, kun jengi väsää jotain hienoa piperrysannosta avokadovaahtoineen ja sivelee lautasenreunaan vielä pensselinvedolliset kastiketta. Sitten odotetaan henkeä haukkoen, mitä joku mulkoileva kokkiguru annoksesta nyrpeänä lausuu. Sitten seuraa itkua ja hermoromahduksia ja tää on mulle tärkeintä maailmassa -vuodatuksia.

Se kyllä on tervetullutta, jos ruokahifistely saa todella aikaan sen, että ihmiset ostavat koteihinsa oikeita raaka-aineita ja tekevät niistä ruokansa. Vastakohtana einesvallankumoukselle. Älytön ruokasnobbailu ja "mä juon vaan Alppien vettä ja sit tota spirulinajauhetta" -foodismi menee kyllä yli eikä ole enää ollenkaan ekoa, vaan pelkästään itsekästä. Foodistit kyllä seikkailevat minunkin kirjassani, ainakin sivuroolissa.

Katsoin männäiltana amerikkalaisten ylipainosta kertovan dokumenttisarjan viimeisen osan. Siinä kerrottiin, että amerikkalaiset lihovat mm. siksi, että lihottava ruoka on niin paljon halvempaa kuin terveellinen. Ja syy siihen on maatalouspolitiikka, joka tukee maissin ja soijan kasvatusta. Maissista tehdään sitten lisäaineilla höystettyjä naksuja ja sen sellaisia, soija taas syötetään karjalle, jonka amerikkalainen sitten syö. Vihannesten, juuresten ja hedelmien tuottamista sen sijaan ei tuettu, vaikka niiden tuottaminen on paljon vaikeampaa kuin maissin ja soijan, ja siksi parsakaaliin ei ole perusamerikkalaisella varaa. Ja useimmat maatilat tuottivat maissia ja soijaa (ja lihaa). En kommentoi tähän nyt mitään muuta kuin että kiintoisaa.
Sivulta 25:

****
Tuskastuin heti. Rupesin nyt itse ohjaamaan itseäni. Projektiin lähdettiin sillä ehdolla, että se hoituisi arjen ohella. Ei minulla ollut aikaa näytellä itseäni. Vaikka olihan se aika kaukaa haettu ajatus, että me olisimme vain, ilman esittämistä.
Share

torstai 24. tammikuuta 2013

Sivu 24: Kiima, vähemmistöt ja kuinka puhua niistä



Kuva: The Far Side
(Kuva ei liity mihinkään. Hauskuuttaa vain.)

Kirjoitin joku postaus takaperin, miten tärkeää romaanin kirjoittajalle on tutustua kunnolla aihepiiriinsä, jotta osaisi käyttää oikeanlaisia termejä siitä. Uskottavuus ropisee, vaikka fiktion äärellä ollaankin, jos päähenkilö-lentokapteeni puhuu koneen ratista ja polkimista (en tosin tiedä vaikka niitä kutsuttaisiinkin juuri niiksi).

Opin eilen uuden sanan. Kun ketulla on kiima, jonkun mielestä se onkin killa. Killa. Koirilla taas on juoksut. Ja hevosella se kiima. Tämähän ei varmaankaan liity millään tavalla kirjani aihepiiriin, mutta näin tuli opittua.

Kannattaa olla vapaa toimittaja, pääsee mestoihin/miljöisiin/olosuhteisiin, joihin muuten ei tulisi mentyä.

Takavuosina kirjekaverini kysyi kirjeessä: Pidätkö romaneista? Oletin tottakai hänen kirjoittaneen esiteinien tyyliin sanan väärin ja tarkoittaneen romaania. Aika useinhan näkee että noin 10-vuotiaat kirjoittavat myös piano-sanan muotoon pieno. Eli tällaisen erheen luulin tapahtuneen. Vastasin kirjeeseen ja luettelin pitämiäni kirjoista: Kaikki Brita ja Hopea -kirjat, Uljas Musta jne. Kirjekaveri vastasi, mitenkään huomauttamatta vastauksestani, että Minä pidän Mertsistä, Allanista, Saritasta... Ne on mun naapureita.

Sivulta 24:
****
Dokumentissa XX:stä annettiin idioottimainen kuva. Kuvaus ja leikkaus ja äänitys oli toteutettu Turkan Seitsemän Veljeksen henkeen, ja XXX lähinnä mölisi ja kuolasi joka kuvassa.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Sivut 22 - 23: Ärsyttävimmät muoti-ilmaisut ja "Mikset kirjoittaisi 20 liuskaa päivässä?"



Kuva: www.wowbooks.fi

Mikä siinä muka kestää? kaverini kysyi minulta, kun tajusi minun kirjoittaneen romaanikäsikirjoitusta (useampaakin) pöytälaatikkoon useita vuosia. Hän vinkkasi minulle artikkelista viimekesäisestä Meidän Perhe -lehdestä. Siinä kerrottiin kirjailija Jarno Ahosesta (myös Benny Markka -nimellä kirjoittava), joka kirjoittaa noin kirjan kuukaudessa. Ja julkaisee ne oman Wowbooks-kustantamonsa kautta.  Häntä tituleerataan Suomen tuotteliaimmaksi nykykirjailijaksi. Hän myös monistuu: Ahosen 9-vuotias lapsensakin on jo esikoiskirjailija.

En nyt mene heti teilaamaan, etteikö tuo voisi onnistuakin. Kirjan kirjoittaminen kuukaudessa, parissa. Saakohan näitä Ahosen kirjoja kirjastosta? Tekisi nyt mieli lukea, tuleeko nopeasti myös hyvää. Oheinen kuva on kansi kirjasta, jonka lajityypiksi mainitaan toiminta/erotiikka. (Wowbooksin sivuilta kirjaa saa ostaa elektronisena, jos nyt kiinnostuit järjettömästi.)

Itte jatkan valitsemallani hitaalla tiellä. Liuska päivässä ei ole mitään!

Samainen kaverini totesi, kun selvästi torppasin hänen ideansa nopeammin kirjoittamisesta, että epic fail. Mitä se muka tarkoittaa? Miksi yhä useampi omasta mielestään teräväkielinen toteaa lakonisesti "eeppistä" melkein mihin tahansa tilanteeseen? Kirjallisuuden luennoilta opin sen tarkoittavan 'kertovaa', 'vaikuttavaa'.  Urbaani sanakirja kertoo, että sanan merkitys on laajempi kuin todella hauska ja se tarkoittaa myös samaa kuin überhyvä, mahtava, erinomainen, tosi jeba, ... Eli sitä voinee ilmeisesti käyttää merkityksessä 'tosi kova juttu´kun tarkoittaakin että ´perin surkeata´. Eilen kauppareissulla kuulin, kun random ES-Jonnekin totesi Hedelmäpelin ehdottomuuden edessä että eeppistä.

Itse kaipaan sellaisia vanhoja kunnon hokemia ja ilmaisuja kuin Onks Viljoo näkyny? Aa-puu-va! Ja Minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

Sivuilta 22 - 23:
***
Uudet korvakorut kiilsivät ihanasti. Leijonalla Erkan vaimo halusi kiittää vuosina 1939 - 1945 isänmaata puolustaneita. Omaksi kiitoksekseen hän pesi nyt noita palvelleita pyllyjä. Tosin yhtään niin vanhaa ei tainnut osastolla enää olla.
Kuin kosmisena sattumana autoradiossa alkoi Arttu Wiskari laulaa veteraanista. Rouva Hallilan kurkkuun nousi pala.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Sivu 21: Aku Ankka ja miten se on vaikuttanut kehitykseeni


Kuva: www.akuankka.fi

Lapsinero kun olin, opin lukemaan viisivuotiaana. Suurimmat kiitokset siitä kuuluvat Aku Ankalle. Miten hienoa, oikeakielistä ja nerokasta kieltä Akkarissa onkaan! Akun ansiosta pysyin myöhemmin myös fyysisesti hyvässä kunnossa, kun tiistaisin koulun jälkeen juoksin siskon kanssa kotiin kilpaa. Ensinnä perille saapunut sai lukea Akun ensin. Jos lehti ei tullutkaan tiistaina, keskiviikkona oli sama kisa edessä. Voitin joka kerta.

Viiden vanhana opin myös, mitä intertekstuaalisuus tarkoittaa. Silloin se ilmentyi Aku Ankan nimiväännöksinä. Jotkut ikäiseni urpot eivät niitä havainneet (eivät tosin osanneet lukeakaan), mutta itse riemastuin kun hoksasin Aku Ankassa Vartti Mainio -nimisen juoksijan tai kirjailija F.E. Villanpään.

Mitenkäs homma pitäisi kaunokirjallisuudessa hoitaa? Jos tahtoisin kirjoittaa kirjaani tunnettuja aikalaisia, mutta joiden oikeita nimiä en voisi käyttää? Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -kirjassa esiintyvät ostarirakennuttaja-liikemiehet Taive Sikari ja Kerkko Kolmonen. Ei tarvitse ihmetellä, mistä Kyrön Tuomas on oppinsa ammentanut.

Miksi ne nimet muuten pitäisi muuttaa? Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisessa hahmo ahdistelee säämies Petri Takalaa (oik. Petri Takala) ja jopa tunkeutuu tämän kotiin. Oliko Nousiainen kysynyt lupaa Petri Takalalta? Itse Petri Takalan sijassa olisin kyllä vain otettu.

Aika usein romaaneissa sivutaan myös lehtiä ja tv-ohjelmia. Usein niitä väännetään myös eri nimisiksi, vähän Akun Ilta-Pulun malliin.

Sivulta 21:
****
Kun Timo ensimmäisen kerran näki ruotsalaiskolmikon heiluvan viikatteineen viinimarjapensaiden välissä, hän mykistyi. Nenä- ja korvakorut ja vaatteiden ketjut kilisivät viikatteiden kanssa samassa rytmissä.
- Looking good! Keep up the good work! kannustin hänen puolestaan.

 

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Sivu 20: Mistä tiedämme, etten kokonaisten liuskojen sijaan kirjoita vain näitä näytteitä?



Ette mistään. Jos totta sanotaan, olen jo nyt jättänyt yhden päivän kirjoittamatta ja tehnyt toisena päivänä kaksi liuskaa. Useimmiten olen kuitenkin pysynyt lupauksessani ja se kunnianhimoni tasosta todenmukaisesti kieliköön. Ja onhan nyt 20. tammikuuta ja 20 liuskaa valmiina. (+ se sekalainen tekstikasa kaikkiaan 370 sivua, joita olen vaalinut pöytälaatikossani kohta kymmenen saamattomuuden vuotta.)

Kirjani sijoittuu pääosin nykyhetkeen, nykyaikaan. Kun kirjaa joskus muokataan julkaisukuntoon, pitänee se päivittää entistä ajantasaisemmaksi. Henkilöiden "modernit" kännykät eivät saa olla mitään matopelipuhelimia vain sen takia, että kirjan syntyhetket koettivatkin niiden aikaan. Eikä Halonen voi olla presidenttinä tai Crocsit olla uutuuskengät - sikäli jos pressasta tai muovikengistä nyt tulee kirjassa puhetta. 

Tästä tulee mieleen Venla Hiidensalon Mediahuora, jossa seikkaili mm. uusi puolue Peräsuomalaiset. Kun kirja ilmestyi, perussuomalaiset olivat kovasti esillä. Mielestäni mm. tämä seikka teki Mediahuoran todella ajan hetkeen sopivaksi. Toki myös kirjan aiheet, esimerkiksi freelancetoimittajien kurjat sopimukset, olivat samaan aikaan uutisissa. Facebook-statukset tehokeinona oikein alleviivasivat tätä aikaa.

Luin kerran kirja-arvostelun (en muista kenen), joka moitti erästä kirjaa (en muista mitä) siitä, että siitä oli häivytetty kaikki aikaviitteet. Kirjassa ei mainittu mitään, minkä perusteella se olisi voitu sijoittaa mihinkään aikaan. Minä ainakin lukijana pidän jopa niin alleviivaavista keinoista kuin päivämääristä tai vuosiluvuista lukujen alussa. Sopii! Ainakin osaan sitten asemoida tapahtumat kuten on tarkoitettu. Oman kirjani tapahtumat sattuvat noin kuuden vuoden ajalle, joten on siinä sitä asemoimistakin.

Sivulta 20:

****
Riuhdon auki kaikki eteeni tulevat ovet. Niitä tuntui olevan loputtomasti, mutta tosiasiassa kuljin ulko-oven jälkeen kahdesta ovesta.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Sivu 19: Ja näin kategorisoimme tyhjän ihmisen


Edellisen postauksen tylsimykset saavat joskus seurakseen tyhjät smalltalkkaajat, joiden seura voi olla ihan viihdyttävää, kunhan muistaa olla ihastumatta heihin. Hekään eivät ihastu sinuun. (Tai eivät ainakaan Mari Johannaan.)

Tarkoitan siis sitä keskustelijaa, joka tuijottaa naamaasi melko läheltä, lasittunein silmin, ja nyökyttelee koko ajan kiinnostusta ilmehtien. Usein vielä sanoo kiivaaseen tahtiin joo, joo, niin, niin, joo, kiva siihen oman selostuksesi päälle. Sinä-passiivi jäikin näköjään nyt päälle ihan tätä tyhjää smalltalkkaajaa ajatellessani.
Ei nimittäin ole kiva, kun seuraavan kerran tavatessanne smalltalkkaaja kysyy samat asiat uudelleen ja saattaa virkata ihmeissään että "ai sulla on siis lapsi, ihanaa", vaikka juuri viimeksi puhuimme siitä lapsesta varmaan vartin.

Täten tuli siis todettua ETTEI MULLE TAAS MIKÄÄN KELPAA. Ei vierestä puhujua, muttei intensiivistä näytteleväkään. Onneksi hirveän harva tarjoutuu juttusilleni. Itsehän olen toki keskustelijana ainakin keskiverron oprahin luokkaa, saan ihmiset avautumaan jne.

Vaan miten saisin romaanikäsikirjoitukseeni jouhevaa dialogia? Vai oliko se juohevaa?

Sivulta 19:

****
- Ota nyt saatana niitä kuvia. Ota! Virkajärvi karjui.
Otin yli kolme sataa. Kameran kautta näkymää oli jotenkin helpompi katsella.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Sivu 18: Näin tunnistat tylsän ihmisen


Nyt oli luovaan tilaan vaikea päästä. Olin tilaisuudessa, missä aivoni kuivuivat. Efekti oli ihan korvin kuultava. Tiedättekö ne ihmiset, jotka puhuvat aina muista ihmisistä, eivät koskaan itsestään? Ja eivät myöskään kysele mitään vastapuolelta, ellei kysymys sitten kosketa taas jotain kolmatta osapuolta? Siis meinaan tämäntyylistä keskustelua (T=Tylsä, M=Mari Johanna):

T: Se on se Rannan Pekkakin menny vissiin töihin sinne Nokialle. Muistaksä Rannan Pekan, soli sen meidän rippipapin siskon serkun poika? Et sä vissiin muista, ei me oltu samalla rippileirilläkään.
M: Juu en.
T: Mun tätillä oli kans kerran kirjekaveri, joka oli Nokialla. Ei kuule ei se ollu Nokia, soli TeleFinlandilla asiakaspalvelussa. Varmaan kiva työ.
M: ???
T: Muistan kerran kun yks taksikuski sanoi, että hänelle soittelivat TeleFinlandilta parina iltana peräkkäin ja tarjosivat liittymää. Olikohan se se tätin kirjekaveri ollu sitte.
M: Aha no sellasia ne kauppiaat on. Mitäs sulle..?
T: Niin pitikin kysyä sulta että vieläkö sillä sun kaverin miehellä on se kultainen noutaja? Se joka oli siinä joulukortissa? Missäs ne asuukaan?

Tällaisia juttuja jankuttavat siis ihan tututkin ihmiset, joita en ole tavannut aikoihin, ja joiden omiakin kuulumisia olisi kiva kuulla. Mutta he haluavat jorinoida uuvuttavia juttujaan turhista ihmisistä.

Olin siis tilaisuudessa, jonka oli tarkoitus olla erään yhdistyksen tutustumisilta, sellainen vapaamuotoinen. Kehotettiin istumaan sellaiseen pöytään, jossa ei ole ennalta tuttuja. No minähän istuin ja yritin ottaa selvää tovereistani. Kävi ilmi, että kaksi vierustoveriani olivat umpitylsiä. He kyllä puhelivat, mutta taso oli tätä:

Edessä olevassa lehdessä oli jonkin putkifirman mainos.
"Mun hoitolasten isä, tai entisen hoitolapsen isä, oli tuolla töissä."

??!!?! En saanut millään käännettyä pöytäseurueemme juttuja siihen toisiimme tutustumiseen.

"Tunteekos teistä kumpikaan tuota vaaliata naista?" "Ei." "Emmäkää, mutta se on ihan kun mun sisko. Siskolla on vaan tumma tukka. Se on opiskelija vielä."

Oli todella vaikeaa nyhtää heistä mitään tietoja. Vastasivat kyllä kysymyksiini, mutta vastakysymyksiä ei kuulunut. Eivät vissiin halunneet tutustua.

"Kerkiäisköhän sitä tänään kattoa jonku elokuvan? Yks Maija, mun serkku, kattoo joka ilta jonku elokuvan. Viimeksi se kattoi Napapiirin Sankarit."

Olen huomannut, että vanhoilla ihmisillä on taipumus jauhaa jostain ihmisistä, joita kuulija ei ole ikinä tavannutkaan. Mutta nyt ei ollut kyse sellaisista. Lannistavaa!

Sivu 18, joo. Sain sen aikaan.
****
Ohramaalta näytti tulevan jokin. Timon piti hieraista silmiään. Hän seisoi aivan hiljaa paikallaan. Kissako sieltä tulee?

torstai 17. tammikuuta 2013

Sivu 17: Editoin Tuomas Kyrön kelvotonta tekstiä


Jossain tämäntapaisessa mielentilassa en ole tänään.

Aina kun stressaan, yleisimmin työasioista, nukun levottomasti ja näen sekopäisiä unia. Viime yönä vedin mediaseminaaria (!) kuullunymmärtämisrajoitteisille kettutarhureille, kun kesken semman muistin, että mitä olin mennyt tekemään: olin sivutyönäni (?) editoinut paikallislehteä, jossa yhden jutun olin editoinut kokonaan uudelleen niin, että jutun sisältö oli aivan muuttunut. Kesken tympeän seminaarin, jossa kukaan ei kuunnellut sen vetäjää, muistin, että sen jutunhan oli kirjoittanut Tuomas Kyrö. Miten minä sitä saatoin edata! Ja kun tarkemmin muistelin, juttuhan oli pal parempi ennen edausta.

Heräsin ja elin vielä monta valveillaolon minuuttia siinä pelonsekaisessa uskossa, että nyt tuli tehtyä iso moka. Lehtikin on varmaan jo painettu.

(HÖH! Suomenkielisen kirjallisuuden lakostani huolimatta en voinut jättää yöpöydälle ilmestynyttä Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis -kirjaa ja sen takia näin sekoankin kai. Eihän muuten keltään jäänyt huomaamatta tämä klikkausjournalismini/klikkauskibloggaamiseni?)

Urakkani on tullut sivulle 17.

****
Hanna käänsi tamman huolettomasti, löysällä narulla, käytävälle ja katseli Mertsin kavereiden pikkukenkäistä lakoamista Hannahin vaarallisena pitämänsä takapään tieltä. Miesten - tai poikien, Hanna ei osannut päättää - partavesi, tummat housut ja pikimustat silmät kipristelivät vatsassa.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Sivu 16: Tältä päähenkilöni näyttää

Ryhdyin antaumuksella pohtimaan, minkä näköinen kirjani päähenkilö/päähenkilöt on/ovat. En usko, että kirjassa kuvailen ulkonäköä kovin tarkasti (mikä puolestaan oli ehdoton edellytys SinäMinän novelleissa, joissa oli useimmiten kohta, missä päähenkilö katsoi itseään peilistä. Sieltä näkyivät siniset silmät, vaaleat pitkät hiukset ja siedettävän näköinen nenä...). Mutta jotenkin se pitäisi olla selvää edes itselleni, miltä hahmot näyttävät.

Tässä luomistyössäni osuin Lemmikkipalstat-nimisen foorumin keskusteluun naisellisuudesta. Kertooko tämä jotain a)naisista b)koiranomistajista vai c)nettikeskustelijoiden taipumuksesta vetää Pisum sativum nenään ja päästä raivoamaan ja nokkeloimaan? Ellette jaksa klikata keskustelua auki, mikä onnistuu tästä, ohessa otteita:

Lemmikkipalstalta: "Onko täällä ketään joka olisi yhtä epänaisellinen kuin minä:
- En ole ikinä kävellyt korkokengissä
- En ole ikinä omistanut käsilaukkua
- En meikkaa
- En käytä mitään koruja enkä ole niistä kiinnostunut
- Tykkään enemmän villapaidasta kuin pitsiunelmasta.
- En ole käynyt kosmetologilla enkä manikyyrissä, enkä haluaisi mennäkään.
- Käsitykseeni rentouttavasta ja mukavasta vapaapäivästä ei kuulu kampaajalla käyntiä eikä muotikaupoissa kiertelyä. Toki siis käyn kampaajallakin mutta lähinnä se on vain pakko, ei millään tavalla nautinto.
- En ole kiinnostunut häistä (en välitä ikinä mennä naimisiin vaikka mies minulla onkin), pikkuvauvoista tms. naisellisista jutuista.
- En ilahtuisi jos saisin laahjaksi timanttisormuksen, kultakorun, kukkapuskan tai jonkun romanttisen kynttilälajitelman. Inhoan kynttilöitä.
Ei tarvitse täyttää kaikkia samoja kohtia epänaisellisuudessa kunha nyt jotain. Onko samanhenkisiä palstalla?"
---
"Mikähän mä sitten olen kun täytän tosta listasta jokaisen kohdan, mutta en ole kiinnostunut myöskään autoista enkä niiden rassaamisesta, jääkiekosta, metsästyksestä enkä oluenjuonnista. :C"

Ja projektini sivulta 16:

****
Minut olisi löydetty mansikkapenkkien välistä makaamasta, jo sinistyneenä. Mustat käärmeet raitoina hiuksissani, vain hieman tummempina kuin hiukseni.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Sivu 15: Sehän on Kristian Meurman!



On se! Kristian Meurman. Helsingin rautatieasemalla.

Istun taaskin tavararöykkiön keskellä. Tajuan kaman määrän lisääntyvän ja ahdistavan kyllä joka päivä, mutta kun luin sunnuntain Hesarista juttua Petri Luukkaisen Tavarataivas-dokumentista, totuus näyttäytyi taas entistä inhorealistisempana. Luukkainen teki itsestään elokuvan, samalla kun kokeili elää ilman mitään tavaroita, mahdollisimman niukasti. Jos asia ei ole tuttu, katsokaa tuo postauksen toiseksi alimmaisena oleva Youtube-video.



Onhan näitä vastaavanlaisia dokkareita tehty, muistanette John Websterin Vuosi ilman öljyä -dokkarin esimerkiksi. Ihan ihailtavaa, miten dokkarintekijät panevat itsensä peliin ja samalla tuovat esille elämiemme epäkohtia. Tekisikö joku vastaavaa ilman mahdollisuutta tuotteistaa asia dokkariksi tai valokuvanäyttelyksi tai edes lehtijutuksi? Perusjampalle taitaisi olla henkilökohtainen uhraus jo se, jos kokeilisi elää kuukauden ilman Facebookia.

Oma tavarapaljouteni on vaatinut useiden banaanilaatikoiden hamstraamista markettien hedelmäosastoilta ja jokusen Ikea-laatikonkin ostoa. Olen muuttanut useita kertoja, ja muutamaa pahvilaatikkoa raahaan asunnosta ja vuodesta toiseen, niitä kertaakaan avaamatta. Mitähän niissä edes on? Vaatteita minulla ainakin on niin paljon, että voisin hyvin elää loppuelämäni ilman yhtäkään vaateostosta. Yritänkin kyllä nykyään näin.

Sivulta 15:
****
- Jotkut ne jää liiterin taa tahkoa pyörittämään, nainen sanoi.
Muistin, että jätin tahkon suojuksen maahan makaamaan. Satoikin.


maanantai 14. tammikuuta 2013

Sivu 14: Dynastiakin on jo käytetty


Perhana! Miika Nousiaisen Maaninkavaara saa nyt lähiviikkoina jäädä viimeiseksi suomenkieliseksi kirjallisuudeksi, mitä luen. Käy muuten nähkääs niin, että tahtomattani apinoin hyvistä teksteistä juttuja omiini. Ihan yhtäkkiä huomasin, miten Maaninkavaaran Martti muistuttaa monin osin romaanini Timoa. Ei se voi olla sattumaa. Olen siis suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden lakossa nyt.

Välillä käy mielessä: entä jos kaikki on jo sanottu? Eräässä kirjassa (erittäin suositeltava Yllätys yllätys/John O'Farrel) henkilö on kirjoittanut elokuvakäsikirjoitusta pöytälaatikkoonsa jo vuosien ajan. Kun hän vihdoin suostuu paljastamaan ystävilleen, mitä oikein kirjoittaa, käy ilmi, että tismalleen samanjuoninen elokuva on jo olemassa. Ja jokin klassikko vielä. Henkilö on vain alitajuisesti uskonut keksineensä sen itse.

Joku vuosi sitten laulaja Anna Erikssonia syytettiin plagioinnista. Ja olihan se Lintu-kappaleen yksi osa yksi yhteen tv-sarja Dynastian (1970-luvun lapset muistavat) tunnarin kanssa. No, musiikissa voidaan sentään ottaa valmis hittibiisi tai klassikko ja soittaa se uudelleen tribuuttina. Kirjassa se ei vain toimi.
No jaa, kirjallisuudessa plagiointivaara on kai musiikkia vähäisempi. Ellei nyt ihan suoraan lähde laskettelemaan tarinaa, missä merimies lähtee jahtaamaan valasta ja tästä kasvaa epookkimainen kasvutarina. Tai juonta, missä (tomhankssinnäköinen) tutkija jahtaa pahamaineista illuminaattia ja sen anastamaa antimateriaa Vatikaanista saakka.

Joskus, silti, tulee fiilinki, että kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu. Muistan hyvin, miten eräs parikymppinen opiskelijapoika esitti täysin omana aforisminaan tällaisen kuin Mikään ei ole tärkeää paitsi puutarhanhoito eikä sekään ole tärkeää.

Sivulla 14 on vähän takauman tuntua (olenhan maininnut olevani aikahyppelyä vastaan), mutta antaa mennä:

*****
Käytin vaaleita Leviksiä ja taittelin bandannahuivin huolella reiteni ympärille. Pidin Terminatorista ja Ozzy Osbournesta ja halusin johdon assistentiksi.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Sivut 12 - 13: Kuolemanviiva pitää kynän paperilla



Kirjailija Kirsti Ellilä kirjoitti Kirjailijan häiriöklinikka -blogissa syyskuussa, millaisia epämääräisyyksiä kirjailija joutuu sietämään. Kun kirja on annettu kustantajalle, on hirvittävää odottaa, tuleeko sieltä julkaisupäätös vai hylky. Onkohan se hirveämpää kuin tämä: kirjoittaa kirjaa, josta ei koskaan tiedä tuleeko se edes valmiiksi. JA haluaako kukaan julkaista sitä?

Yksi monista ongelmistani, elämässä yleensä, mutta varsinkin kirjan kirjoittamisessa, on deadline. Viimeiset kymmenen vuotta takarajat, deadlinet, ovat vauhdittaneet elämääni ja saaneet nousemaan sängystä aamuisin. Jos en saa deadlinea jollekin hommalle, en tee sitä. Asiakkaillekin sen kerron: jos saan leväperäisen pyynnön kirjoittaa juttu "ensi kevääksi", en tee asian eteen mitään ilman tarkkaa kalenterimerkintää. Kuka antaisi deadlinen romaanikäsikirjoitukselle?

No joo, olenhan itse jo sen tehnyt, tavallaan, tämän blogin myötä. Mutta itse itselleen annettu deadline on keinotekoinen. Ei sillä ihan ole samaa painoarvoa kuin oikealla.

Sitten on ne sijaistoiminnot. Vaikka deadline olisikin, vältän työhön ryhtymistä niin pitkään kuin mahdollista. Romaaniliuskan kirjoittamisen sijaan naputan tähän blogiin jotain pikkunäppärää. Voisin myös surffata netistä tokaluokan-aikaisten kirjekavereideni nimiä. Ja ainahan on ne Youtuben hassut kissavideot, joita Fb-kavereistani ainakin 40 prosenttia auliisti jakelee. Tässä hupailussa on muun hyvän lisäksi taustamusana David Lee Rothin Jump:



Netin tarjonnasta huolimatta, pieni näyte sivuilta 12 - 13, jotka sain toki aikaan.
****
Pilkkihaalarinen mies raahaa perässään lasten muovipulkkaa, pulkan kyydissä satakiloinen, keltainen pala elämän eliksiiriä.
Share

perjantai 11. tammikuuta 2013

Sivu 11: Focking roysh?


Roysh. Mitä se tarkoittaa? Luin hyvän matkaa Ross O´Carrol-Kellyn bestselleriä The curious incident of the dog int the nightdress ennen kuin tajusin mitä tuo sana tarkoittaa. Jos murretta on vaikea lukea suomeksikin, on se englanniksi lähes käsittämätöntä. Vaikka kirja muuten oli kyllä suht. tajuttavissa.

Jos en nyt vihaa, niin ainakin kartan, murrekirjallisuutta. Vanhana onneksi oppii myös kaikkea uutta, joten annan myönnytyksen: Taina Latvalan Välimatkassa murretta oli sopivasti ja sopivalla tavalla. Se ei ärsyttänyt. Latvalakin on muuten ammatiltaan toimittaja. Kirjailija-toimittajia Suomenmaassa tuntuu riittävän.

Ennen kuin aloitin tämän 365-projektin, eräs kollega, kirjojaan jo julkaissut, neuvoi, että romaanin kirjoittamiseen kannattaa varata pidempiä yhtenäisiä jaksoja. Hän esimerkiksi sulkeutuu viikoiksi jonnekin piilopirttiin, ja vain kirjoittaa. Toimittajan työt hän tekee ennalta alta pois. Näin hän neuvoi siksi, sillä lyhyemmissä jaksoissa ei ehdi päästä siihen kirjoittamismoodiin, luovaan tilaan.

No, koska en tottele kollegan selvästikin hyvää neuvoa, olen ongelmissa. Mietin romaaniani kaiken aikaa. Mietin sitä jopa iltalukemiseni aikana, joka tällä hetkellä on Miika Nousiaisen Maaninkavaara (siinä on edellisessä postauksessa mainostamaani näkökulmien vaihteluita, eli kerrataan samat asiat eri henkilöiden näkövinkkelistä).

Miten katkaista flow?  Kun on pakko tehdä välillä oikeitakin töitä? Lasittuneesta katseestani on jo huomauteltu.

Sivulta 11:

****
All work and no play makes Timo a dull boy vai miten se Hohto-elokuvan karmiva lause meni. Ajattelin hetken, että Timosta oli hyvää vauhtia tulossa hullu Jack Nicholson. Mansikkarivit näyttivät myös hieman elokuvan labyrintilta.

torstai 10. tammikuuta 2013

Sivu 10: Alussa jumala loi.


Onko tärkeää, miten kirja alkaa? Lukevatko kustannustoimittajat vain kaksi ensimmäistä riviä ennen kuin toteavat, että tämä on silkkaa sontaa? Auttaisiko, jos käsikirjoitukseen liittäisi viidenkymmenen euron setelin?  Tässä muutama esimerkki aluista - mikä niistä houkuttaa jatkamaan?

Vasta kantapään kautta opin ymmärtämään, että kaikki todelliset salaisuudet haudataan ja vain haamut ja henget puhuvat totta.

(Anthony Hyde: Punakettu)
Muutamana iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton.
(Tove Jansson: Muumipappa ja meri)
I wake up at three o´clock on Christmas afternoon.
(Ross O´Carroll-Kelly: The curious incident of the dog int the nightdress)
ja sitten se jo klassikoksi noussut:
Minut tapettiin vappuviikolla.
(Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen.)

Toivotaan, ettei eka virke nyt sentään tapa kenenkään lukuintoa. Itse jätän harvoin kirjoja kesken, mutta jos jätän, yleensä jaksan sentään sivun 30 tienoille. Sitä paitsi onneksi toinen tykkää toisesta ja toinen toisesta.

Eräs miespuolinen ystäväni sanoo, ettei lue koskaan kirjoja, joissa ei ole dialogia. Itse taas tykkään mahdollisimman vähästä dialogista. Joskus. Johtunee siitä, että kirjoitan itse aivan pa*kaa dialogia, epäuskottavaa ja siten huonoa.

Eri näkökulmien sekoittaminen samaan tarinaan, se sen sijaan on mielestäni kiinnostavaa. Miten eri tavalla saatammekaan asiat nähdä ja kokea?


Kuva: http://www.tumblr.com/tagged/far%20side

Arvatkaa, mistä muuten revin ajan sekä tämän blogin että romaaniliuskojen kirjoittamiseen? En minä vain tiedä. Blogin myötä olen eksynyt luvattoman moneen Lilyn blogiin, ja se vie aikaa. Esimerkiksi Punakynä-nimisen blogin Tero Kartastenpään kirjoituksessa http://www.lily.fi/juttu/alykkyys-alkaa-salkkareista meni tovi, että älysin mistä on kyse. Luin vieläpä siinä piilleen linkin eli http://opinionator.blogs.nytimes.com/2012/11/17/how-to-live-without-irony/ Tämä oli niin kiinnostavaa, että taisi kulua kotva sitä miettiessäkin. Ehkä olen vähentänyt Facebookissa roikkumista, mikä on ainoastaan hyvä asia.

Sivu 10 ei kovin helposti ulos tullut, mutta tässä ote:
****
Nyt piti uskoa omia käsiään. Mari katsoi vielä sormiaan. Punaiset viivat näkyivät vielä selvästi, mutta vaalenivat vaalenemistaan. Ovi on kiinni. Mari hymyili.
Share

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Sivu 9: Muzakkia, muzakkia


En kuulu ihmisiin, jotka ovat musiikkitoitottimet korvillaan kaiken aikaa. En kuuntele musiikkia (selvin päin)  oikeastaan juuri ikänä. Paitsi autossa, ja silloinkin soi vain radio.

Kirjoittaessani toivon siis hiljaisuutta. Mutta muutama vuosi takaperin sain kyllä graduni tehtyä, kun panin taustamusiikiksi Mozartia. Klassinen musiikki stimuloi aivosoluja tai jotain. Mozartin ralleissa ei myöskään ole häiritsevän tarttuvia kertosäkeitä, joita olisi pakko hoilottaa, kuten esimerkiksi tässä Funin biisissä, johon olen jostain syystä aivan koukussa. Musiikki-ignoranttikin voi innostua joskus.




Jaa sivu 9? Tottakai se on valmis. Tässä näyte:
****
Nyt Timo on toisenlainen. Murjottava, epämiellyttävällä tavalla maaninen, pakkomielteinen, vittumainen, ylimielinen, vihamielinen, arvaamaton.
 

tiistai 8. tammikuuta 2013

Sivu 8: (Varuste)lekalla päähän



David Sedariksen kuva on pöllitty: davidsedarisbooks.com

Tiedättehän ne hassunhauskaa, rentoa, kieliposkessa -markkinointikieltä käyttävät firmat? Rakettikeiu ja Varusteleka esimerkiksi. Keiun esitteet ovat täynnä tahallisia virheitä ja Varustelekan myyntipuheet ronskeja ja kummallisia. Katsokaa esim. tämä paitainformaatio.

On silkkaa hienosäätöä, milloin ilovitsihuumorikieli toimii ja milloin ei. Joku sen osaa ja toinen on vain nolo. Aina ei myöskään ota selvää, onko jokin vitsiä vai totta. Mitä voi ajatella esimerkiksi Titi-Nallen suklaamarjat -nimisestä tuotteesta, jossa sanotaan että "nalleperhekin jaksaa leikkiä, tanssia ja rytmittää kotimaisten marjojen voimin". (Ehkä olen jäävi arvioimaan tätä, sillä mielestäni ainut hyvä Titi-nalle on syväjäädytetty Titi-nalle - aivan sietämätöntä performanssia on se!)

Kyse on varmaan vähän samasta, pukeutuuko joku tyyliniekka 90-luvun alun toppatakkiin itseironian kanssa vai ilman. Itseironiset viikset/takatukka/harmaat miesten pehmikset ja niiden pitäminen trendimielessä ovat kyllä jotain sellaista, jota en vaan tajua. Joten ei mennä edes sinne suuntaan.

Osaisinpa olla teksteissäni coolisti hauska, kuten all time favourite ulkomaankielinen kirjailijani eli David Sedaris. Hänen ulosantinsa on niin niin hauskaa, että kun huomaan kirjan lähestyvän loppuaan, koetan hidastella lukemista. Sedarista ei varmaankaan ole englannista suomeksi käännetty, ja hyvä niin.  Sen sijaan Sedaris on kunnostautunut kirjojensa ääneenluvussa, ja sitä tavaraa onkin netissä Youtubessa viljalti. Ei naurata oikein se kuunteleminen. En tiedä miksei.

Ääneen nauraminen on monelle se mittari, milloin voi sanoa, että kirja on hauska. Minullekin se toimii hyvin, sillä ainakin hymähtelen joskus ääneen, olin missä olin. Luen paljon junassa, ja ainakin Mielensäpahoittajaa (Tuomas Kyrö) lukiessani näin kävi. Ja montaa muutakin, en vain saa koskaan mitään mieleen, kun pitäisi. Ainakin Mediahuora (Venla Hiidensalo) nauratti. Ja Markus Kajon jutut.

Tämäkin on hauska, vaikkei mitään kirjallisuutta: Eräs ihminen jäi lukkojen taa ja ihmetteli, mikä huoltoyhtiö mahtaisi tulla avaamaan uksen. Toveri vastasi, että Lassila & Tikanoja. Lukkojen taa jäänyt oli äimän käkenä, mikä tuo tuollainen vastaus nyt oli. "Lassila ettii kanoja". Mitä kanoja ja mikä Lassila ja miten se nyt tähän liittyy?

Jaa mutta itsehän en todellakaan ole kirjoittamassa mitään huumorikirjaa. Mutta kuten elämässä yleensä, en voi välttää humoristisia tapahtumia.

Lilyn toimitus muuten antoi minulle papukaijamerkin. Se on tuossa sivun 7 postauksen viesteissä. Ja mainostivat blogiani omalla sivullaan. Olen kovin otettu. Kovin, kovin! Saakohan sen papukaijamerkin laittaa tuohon sivupalkkiin? Postauksen 6 ote Vauva-lehden keskustelupalstalta ei muuten ole mikään päivän huomioni, vaan ote kirjastani. Siinä on joitakin mielipidekirjoituksia myös. Kaikki täysin fiktiivisiä tietenkin. Pitäisköhän Vauva-lehti ja Helsingin Sanomat vaihtaa esim. Taaperoksi ja Päivittäiseksi?

Sivu 8 on valmistunut. Alla siitä näyte.

****
Kivetyksellä on jokin iso kuutiomainen muoto. Erkka koettaa sitä kädellään. Kylmää, lasten tekemä lumilinna? Erikoisen kantikas kyllä. Erkka sohottaa kuutiota taskulampulla lähietäisyydeltä.
- Mitä helvettiä, Erkalta pääsee.


maanantai 7. tammikuuta 2013

Sivu 7: Ei löytyny hyllystä


Haluatko kirjailijaksi -teoksen alkupuolella kerrotaan, että kirjailijan tie ei ole rikkauksilla kuorrutettu, vaan se on pikemminkin reitti kohti köyhyysloukkua. Media on kiinnostunut vain murto-osasta kirjailijoita. --- Ei ole ollenkaan varmaa, että kirja edes päätyy kunnolla ostavan yleisön saataville. Suomalainen Kirjakauppa on nykyisin ronkeli ottamaan kirjoja valikoimiinsa. Jos kirjaa ei saa kaupoista, se ei tietenkään myy.

Mielenkiintoista. Mutta kirjoittajia tämä tieto tuskin järkyttää. Luulisin, että kaikki edes puolivakavissaan kirjoittavat tietävät taloudelliset realiteetit edes summittaisesti. Oksasia ja päätaloja ei tule kaikista. Ja ne hyvin myyvätkin esiintyvät tv-visailuissa henkensä pitimiksi. (Kuten esimerkiksi Tuomas Kyrö tekee Hyvä vai huono uutinen -ohjelmassa, ja äärimmäisen ansiokkaasti tekeekin. TOSIN en tiedä yhtään Kyrön tienesteistä, olipahan ensimmäisenä mieleen tullut esimerkki.)

Kivahan se kumminkin olisi, että juuri minun kirjani pääsisi framille ja sitä luettaisiin ja ostettaisiin ja lainattaisiin. Kannattaisi varmaan valita raflaava aihe tai olla julkkis. En vaan usko, että vasiten mediaa kiinnostavan aiheen valinta edesauttaisi hyvän kirjan syntyä. Senhän pitää tulla sydämestä! Ja mistä tietää, mikä on kiinnostava aihe? Kuten Sofi Oksanen tuossa kirjailijoita opastavassa teoksessa sanoo, jos joku olisi vuonna 1998 sanonut, että vuonna 2008 julkaistava tarina virolaisesta mummosta myy maailmanlaajuisesti miljoonia, olisi ennustajalle naurettu päin naamaa.

Jollain kummallisella hakulausekkeella sain Googleen tällaisen osuman. Linkki vie Plazan keskusteluun aiheesta "Ärsyttääkö kirjailijoiden ulkonäkö?" No ei ärsytä, mutta se ärsyttää, jos hoksaan katsoa kirjoittajan kuvan kansiliepeestä vasta kirjan lukemisen jälkeen. Luin kerran kirjan, jonka kirjoittaja oli Chris jotain. Luulin hänen olevan mies. Mutta nainenhan se oli, kaunis nuori nainen. Epärehellistä painaa kirjailijan kuva kirjan takaosastoon.

Täytän tänä vuonna 38 vuotta. En voi koskaan tulla kuvailluksi nuoreksi naiskirjailijaksi. Saatana.
(Sivulla 7 mennään näin kohtalokkaissa tunnelmissa:)

****
Hirven karvaisesta korvanlehdestä, sen kärjestä, tipahtelee punaista nestettä. Onko se El Collao Robleata vai verta? Kenen verta, hirven vai minun?

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Sivu 6: Poneista ja poniineista


Kirjailijat aina kertovat, miten ahnaasti tutustuivat itselleen aivan vieraaseen alaan, kirjansa sisällön uskottavuuden vuoksi. Anja Snellman teki Safari Club-kirjaansa varten vuoden taustatyötä Korkeasaaressa. Se kannatti ja kannattaa. Läksyjen tekemättömyys nimittäin nakertaa tarinan uskottavuutta.

Olin lapsena ja varhaisnuorena erittäin innokas hevoskirjojen lukija. Siis heppa-aiheisten romaanien. Suosikkini oli Brita ja Hopea -sarja, jossa kerrottiin mielestäni uskottavasti ja tarkasti hevostallin arjesta. Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni KM Peytonin Tähdenlento, Yli esteiden, tiiliskivi, jonka luin monta kertaa. Lainasin kunnankirjastosta varmasti kaikki muutkin hevosromaanit, ja luin ne myös, mutta jotkut tökkivät. Jos esimerkiksi ratsastaja tarttui hevosta kuolaimista ja kannusti sen hurjaan laukkaan - ei hyvä. Ilma Ikosen Pepe ravityttö -kirjoissa puolestaan keskityttiin pääasiassa poikiin, ravitallin toimiessa vain huonosti kuvailtuna kulissina. Kaiken lisäksi Pepen ihastuksen nimi oli Pertti, ja jolle hän yritti antaa lempinimen Toto. Kirjoista näki, että hevoset ja hevostytön maailma olivat kirjoittajalle tuntemattomia. Miksi sitten edes yrittää.

Jos romaanissa liikutaan jossain tietyssä aihepiirissä tai miljöössä, on kirjoittajan hyvä tutustua siihen kunnolla. Termistöä ja mahdollisen alakulttuurin kieltä unohtamatta.  Kuuluuko esimerkiksi yleistietoon tietää, että ratsuhevosmaailmassa hevosia kutsutaan usein poneiksi, vaikka kyse on hevosesta? Ponia puolestaan voidaan kutsua poniiniksi. Spesifit jutut kannattaa myös luetuttaa jollain asiasta tietävällä, kuten moni hyvä kirjailija tekeekin. Voihan sitä paitsi olla, että poni-poniini on vain yhden tietyn hevosaiheisen keskustelupalstan inside-läppä.

Jotta lukukokemus olisi hyvä, myös lukijan pitää olla edes osittain kartalla. Lapsuudessa kahlasin läpi kaikki Anni Polvan Tiina-kirjat. Muistaakseni luin niitä kuin ne olisivat käsitelleet nykyhetkeä (eli sanotaan nyt vaikka vuotta 1985), jolloin 50-luvulla kirjoitettuihin tarinoihin tuli häiritseviä pikkuseikkoja. Tiinan veli (jonka nimi oli häiritsevästi Veli,tai sitten nimeä ei koskaan mainittu - tämäkin vaivasi silloin mieltäni) pantiin hakemaan perheelle leivokset, ja hän sai mukaansa viisi sileää 500 markan seteliä. Missä noin kalliita leivoksia voi edes olla, ihmettelin. Myös kalossien pitäminen ja elefanttitossut kenkinä hämäsivät. Olivatkohan ne tossut yhtä kuin 80-luvun talvilenkkarit? Muistan, että Tiina-hahmon ulkonäön kuvitteleminen oli vaikeaa.

Lopuksi vielä huomio hahmojen ulkonäön kuvaamisesta: ei sitä saa liiankaan tarkkaan tehdä. Eräässä suomalaisessa (en muista nimeä, mieskirjailija oli) romaanissa päähenkilö muistutti erehdyttävästi Daniel Craigia. Tämän esilletuominen latisti lukukokemusta hiukan.

Sivu 6 on naputeltu. (PS: Lukijan aiheellisen huomautuksen johdosta olen päättänyt otsikoida postaukseni paremmin.)


****
Vauva-lehden keskustelupalstalta 2.10.2012 klo 10:48.
"Ostamme usein sipsejä, sillä niissä energia-hinta suhde on harmi kyllä paremmin kohdallaan kuin vaikka, jossain activioissa ja muissa terveys ruuissa. Köyhällä yksin huoltajalla ei oo varaa elää terveellisesti!" Nimim. Jimin ja Jessen mami.
 TÄMÄ MAA ON KIPEÄSTI HOLHOOJAN TARPEESSA!

lauantai 5. tammikuuta 2013

Sivu 5




Ihminen on armoton. Lukija on armoton. Viime kirjastokäynnillä tarkkailin omaa käyttäytymistäni (hulluuden ensioireita kenties) ja huomasin tämän: päätän todella tylynnopeasti, lainaanko jonkun kirjan vai en. Jos kirjan kansiliepeen tekstin ensimmäinen lause ei miellytä, panen kirjan takaisin hyllyyn.  Kukahan ne kansitekstit kirjoittaa? Jos on oikein ruma kansi, en edes ota kirjaa käteeni. Toki, jos kirja on Juha Itkosen, Annaleena Härkösen, Miika Nousiaisen tai David Sedariksen, esimerkiksi, kannella ja lievetekstillä ei ole mitään väliä, otan kirjan ilman muuta. Tuntemattomille olen tyly ja tympeä ja liikkeissäni äkkinäinen.
Ensivaikutelma on tärkein. Kirjoja tulee niin hirveä määrä kaiken aikaa, että piruko niistä kaikista perillä pysyy? Valinta tehdään summanmutikassa. Tai ainakin minä teen. Hauskan kannen ansiosta luin hiljan kirjan nimeltä Saamelandia, ja se kannatti. Been tarinaa puolestaan karsastin kannen takia, mutta kun kaverin suosituksesta kirjaan tartuin, se olikin erittäin hyvä.

Muuten. Kirjoitin aikaisemmin, että kirjat, jotka ovat vain kokoelma jo aiemmin julkaistuja kolumneja, ovat huijausta. Muutan tätä niin, että kirjat, jotka ovat kokoelma aiemmin julkaistuja kolumneja eivätkä ne ole Annaleena Härkösen kirjoittamia, ovat huijausta. (Yöpöydälläni nyt: Palele porvari.)

Viides sivu mestariteoksestani on valmis. Tässä pala.

****
Simon ei pidä siitä, että latailen tietokoneeni akkua, joten vältän koneen käyttöä ja lataan sen mahdollisuuksien mukaan ABC:llä, missä joskus käyn istumassa surffailemassa ja avaamassa kännykkäni.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Sivu 4




Junassa, ajaessani ja nukkuessani saan tietenkin loistoideoita romaanikäsikirjoitukseni käänteiksi.  Yleensä en muista niistä mitään, kun sitten ajan kanssa ryhdyn niitä ylös naputtamaan. Tällaisia tilanteita varten on kuulemma muistikirjat - sellainen kulkee jokaisen ympäristöään jatkuvasti havainnoivan ja sieltä asioita teksteihinsä ammentavan kirjailijan mukana. Kuvassa näkyvä hirveä ruma muistikirjani on vuodelta 2010 ja siellä on mm. tällaisia supereita juttuja:

     * Saattaen vaihdettava. (Ilmeisesti junassa kirjailtu. Onneksi tuli muistikirja mukaan!)
     * 03.30 junakeskustelu n. 30-vuotias mies ja samanikäinen nainen: "Mie on päättäny että jos joskus saan lapsia, ne saa tulla vaikka 150-vuotiaina kotiin miettimään asioita puoleksi vuodeksi."  (Taas junassa.)
     * Seuraan Jaana Pelkosen kulutustottumuksia.

Kun kirjoitan näitä väläyksiä ylös, niiden takana on varmasti jokin suurempi visio ja näen niiden liittyvän osaksi isompaa kokonaisuutta. Mutta muistiinpanot tällaisena tukisanalistana eivät riitä mihinkään. En saa mitään irti tuosta muistivihosta. En pääse siihen tilaan, missä olin, kun mahtava idea pulpahti päähäni. Samoin kävi Seinfeldille, joka kirjoitti unessa näkemänsä huippuvitsin ylös, yöpöydällä sitä varten olleeseen muistivihkoon. Aamulla vihossa luki jotain sellaista kuin "iso norsu ei, ja sitten mies peruutti".

Lainasin eilen kirjastosta kirjan nimeltä Haluatko todella kirjailijaksi. Siinä mm. Sofi Oksanen neuvoo, miten kirjailijaksi oikein tullaan. Kirjassa ei ole apuja siihen, mitä teen nyt, vaan siihen vuoden kuluttua häämöttävään hetkeen eli kustantajan etsimiseen.  Lähempänä maalia ovat ihmiset, joilla on suhteita. He tuntevat kustannustoimittajia tai kirjailijoita, minkä vuoksi he saavat käsikirjoituksensa luettavaksi nopeammin kuin muut.

Vieläkö ehtisin ryhtyä kaveeraamaan oikeanlaisten ihmisten kanssa?

Lopuksi itse asiaan: sivu 4 on valmis. Tämä tuntuu naurettavan helpolta, kuten kaikkien uudenvuodenlupausten täyttäminen viikolla 1 yleensäkin. Ote uusimmasta alla.

***
Laitan käteni ratille kymmentä vaille kaksi asentoon ja työnnän käsivarteni suoriksi lukkoon asti.
Virnistän kun muistan, miten Kati väitti autokoulunopettajan muistisäännön oikeaan ajo-otteeseen kuuluvan "kymmentä yli kaksi". Kun näytin Katille, miltä kymmentä yli kaksi -ajo-ote näyttäisi, reaktio oli aidosti hämmästynyt. Aijjaa.
 

torstai 3. tammikuuta 2013

Sivu 3

Palataan vielä dekkarikirjailija Reijo Mäkeen. Häneltä kysyttiin dokumentissa, miten hän voi ajatella niin pahoja asioita (kuin mitä kirjoissaan on). En muista tarkalleen, miten hän sen sanoikaan, mutta totesi jotenkin niin, että kyllä hän aika karmeita joutuu miettimään. Ja se on rankkaa.

(Hyvän) kirjan lukemisessa parasta on se tunne, kun huomaa tulleensa imaistuksi kirjaan. "Näen" henkilöiden ulkonäöt, ilmeet ja asuntojen värit. Tunnen heidän tunnetilansa. Siksi joskus, kun kesken on hyvä kirja, on suorastaan kiire sen pariin takaisin. Se on ihan oikeasti kuulkaa hyppy toiseen maailmaan, kuin astuisi vaatekaapin takaseinän läpi Narniaan. (Ja kun tätä maailmaa katselee, tuo hyppy tulee usein erittäin tarpeeseen.)

Jos hyvin käy, samoin käy tätä omaakin tarinaa kirjoittaessa. Huomaan ajattelevani kuin kirjan päähenkilöt. Näen heidän ilmeensä ja päivän vaatevalintansa. En ulkopuolelta, ainakaan kokonaan, vaan sisältäpäin. Hengitykseni huurustuu, kun heidänkin.

Luin kerran suomalaisen naiskirjailijan kirjaa (pahoittelen, en muista nimeä), jonka tarinassa naiskirjailija kirjoitti kirjaa (!). Aina, kun kirjailija aloitti kirjoitusrupeamansa, hän astui päähenkilöidensä asuntoon. Hän näki ja kuuli heidät siellä keskustelemassa, riitelemässä, siivoamassa. He eivät tietenkään nähneet häntä. Kirjailija tarkkaili hahmojaan ja palasi sitten kirjoittamaan, mitä näki. Eikö kuulostakin nerokkaalta! Ja hämmästyttävältä!

Enemmän kuin istumalihaksia, fiktion kirjoittamisessa tarvitaan eläytymiskykyä. Väitän tänään näin.
Aamuksi sovittu puhelinhaastattelu siirtyi huomiselle, joten sain päivän liuskan aikaan jo aamusta. Ohessa katkelma.

***
Hanki kimmelsi ja tuikki kuin joulukortissa. Vaikka postikorttimaisuus oli Naakan paskaisesta pihasta kaukana. Pakkassää vain peitti piiloon apulantasäkit, polkupyöränromut, lahonneet kasvilavat ja narulle klimppiin jäätyneet räsymatot.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Sivu 2

Katsoin viime viikolla kirjailija Reijo Mäestä kertovan dokumentin. Miten otollinen vertailukohde/esimerkki hän on tällaiselle valitukselle:  Hyvähän se hänen on! Ei tarvitse kuin istua ja kirjoittaa ja välillä keittää itselleen kahvit ja tarjoilla kissalleen katkarapuja! Toista se on minun, kun on tehtävä tässä sivussa työt ja hoitaa kaikki maailman asiat. Mäki vain istuu ja käy välillä Apteekissa kaljalla. Jos itse otan punaviinilasillisenkin, kirjoittaminen on kuin kouluainetta ysiluokalla väsäisi.

Miten on mahdollista, että niin moni toimittaja on julkaissut romaanin? Jotkut ovat jopa freelancetoimittajia, kuten minä. Miten he jaksavat kirjoittaa, kun tekevät sitä jo työkseen? Tosin, tätä kirjoittaessani oivallan nyt, että toimittajuus ei olekaan esteellisyyteni ydin. Nämä muut reunaehdot ovat. Elän hyvin työlästä elämää maaseudulla, eläinkatrasta ja pystyyn lahoavaa taloa hoitaen. Ja kahdeksaa muuta (pystyynlahoavaa) rakennusta. Kun normaalit ihmiset sadesäällä pysyvät sisätiloissa, minä ryntäilen rakennuksesta toiseen asetellen ämpäreitä vuotokohtien alle ja liehuvia pressunpalasia vuotokohtien päälle. Vietän suuren osan elämästäni juosten pihapiiriäni paniikinsekaisesti edestakaisin. Rentoudun poudalla (ja saatan vähän kirjoittaa), mutta sitten sataa taas. Ja miksei rakennuksia korjata? No... ehkä siihenkin tarvitsisin tällaisen 365-toimintasuunnitelman. Korjaa yksi rakennus päivässä? Yksi katto? Yksi reikä?

Maatalojen isännät ja emännät eivät kirjoita kirjoja. Eivät he jouda. Jos Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi (basisti?) Simo Ralli kirjoittikin, kyseessä oli lopulta huijauskirja. Mikä on ärsyttävämpää kuin julkaistu kirja, joka paljastuukin kokoelmaksi kyseisen kirjoittajan jo julkaistuja kolumneja ja nettikirjoituksia? Se on huijausta! Lapsena toivoin synttärilahjaksi kovasti Misty vastaa -nimistä kirjaa. Siinä Hevoshullu-lehden nimikkohevonen, Ulla-Maija Aaltosen Misty, vastasi heppahullujen kysymyksiin suuren kokemuksensa ja varhaiskasvatustaitojensa tukemana. Kun sain kirjan, se olikin vain kokoelma Hevoshullussa jo julkaistuja kysymys-vastaus -pareja. Mikä antikliimaksi.

PS. Rallin kirjaa en kuitenkaan todellakaan odottanut. Se tuli pukinpussista pyytämättä ja yllätyksenä. Kesken jäi, sillä kyseisen muusikko-viljelijän kepulais-mtklaiset sutkautukset eivät viihdytä muita kuin kepulaisia ja mktlaisia.

***
Lähtiessään Erkka oli peruuttanut puoliksi tahallaan hipin liiterinpielessä seisoneen puutarhatontun kumoon. Tontun päässä oli orjantappurakruunua muistuttava lapsen risutekele. Erkalle oli tullut epämääräinen tunne, kuin olisi ajanut Jeesuksen päälle.

Sivu 1

Idea ei ole todellakaan omani, mutta mikäpä maailman ideoista olisi ensimmäistä kertaa keksitty vasta vuonna 2013.  Moni bloggaaja on vuodenvaihteessa luvannut tehdä sitä ja tätä joka päivä vuoden 2013 aikana ja informoida siitä tietenkin internetissä. Olen löytänyt mm. seuraavanlaisia lupauksia:

* Lupaus pukea joka päivä eri asu ja ottaa siitä kuva. (Erittäin vaivalloiselta kuulostaa, mutta lienee muotibloggareiden pakko-oire.)
* Lupaus olla syömättä karkkia koko vuoden. (Saako pullaa syödä?)
* Lupaus liikkua vuoden jokaisena päivänä. (Kovin, kovin lavealta lupaukselta kuulostaa - ellei ole moniraajahalvaantunut, en usko että liikkumattomuus on edes mahdollista.)
* Lupaus sanoa jotain ystävällistä tuntemattomalle ihmiselle, joka päivä. (Tämä kuulostaa yksinomaan tsemppauslauseita Facebookissa jakelevien vittuilulta.)

Koska olen vanhemmiten muuttunut entistä laiskemmaksi ja saamattomammaksi, päätin luvata, vaikken uudenvuodenlupauksista muuten perusta, kirjoittaa yhden aanelosen romaanikäsikirjoitustani joka päivä. Ei mikään mullistava ajatus, näinhän moni kirjailija (siis oikea, kirjojaan valmiiksi saanut ja julkaissut, kirjailija) tekeekin. Tuotettu teksti voi olla soopaakin ja joutua lopussa deletoiduksi, mutta nyt saa määrä korvata laadun. Sitä paitsi kirjoitusohjelmani riviväli on niin pieni, että jokainen aanelonen olisi valmiissa kirjassa ainakin kaksi sivua, joten hei, romaanihan on hyvää vauhtia valmistumassa. Vaikka pari sivua poistaisikin.

Olen tyypillinen pöytälaatikkokirjoittaja, toimittajan ammattiini leipääntynyt ja sen ohella salassa fiktiota kirjoittava keski-ikäistyvä nainen. Kirjaideassani sen sijaan ei ole mitään tyypillistä. Olen vakuuttunut, että se on sekä säkenöivä että taidokas, koukuttava ja viihdyttävä, nykyaikainen ja ja ja. En tosin ole vielä varma, muodostuuko kirjasta novellikokoelma (onhan novelli nyt kuuminta hottia ainakin Novelli palaa! -vuoden perusteella: https://www.facebook.com/novellipalaa) vai puhdasverinen romaani. Anna-Leena Härkösen tapaan kirjassani ei kuitenkaan kikkailla eri aikatasoilla (em. oli epäselvästi ilmaistu. Tarkoitan siis, että olen samaa mieltä Härkösen kanssa siitä, että aikatasoilla kikkailu on tympäisevää ja saa lukijan harmistumaan), mutta näkökulmavaihdoksilla sitäkin enemmän.

Ei kirjoittamiseni toki ala tästä päivästä. Kovalevylläni on pari sataa sivua tajunnanvirtaa ja mukavalmiita kappaleita kirjaan. Paketin sekavuus on kuitenkin aiheuttanut sen, ettei homma ole edennyt pitkään aikaan. Siksi aloitan nyt sivulta 1. Ja sen sain valmiiksi 1.1.2013 illalla kello 20.30. Alla ote siitä.

***
Ituhipin perheeseen kuului miehen lisäksi nainen ja viisivuotias poika nimeltä Ruska. Hevosenniminen lapsi oli pikkuvanha kuin piru ja kyseli ensimmäisellä ja ainoalla vierailulla, eihän Erkan perhe vain syö possuja ja muita suloisia eläimiä.