perjantai 27. joulukuuta 2013

En ole enää yksin

Olen liittynyt salaseuraan nimeltään... ei, en voi paljastaa sen nimeä. Mutta kyllä vaan, olen nyt mukana kirjoittajaihmisten vapaassa yhteenliittymässä. Ja ei, salaseuraluonteestaan huolimatta kyseessä ei ole Kirjailijaliitto.

Avot. Kyse on siis pienestä ryhmästä, jossa kaikki harrastavat fiktion kirjoittamista. Jotkut menestyksekkäämmin, toisilla suosio ja julkaisupäätökset odottavat vielä häikäisevän loistavassa tulevaisuudessa. Seurasta on ollut apua jo nyt. Annamme siellä palautetta toistemme teksteistä.

Palautteesta puheen ollen, Gummeruksen romaanikilpailusta ei ole vielä kuulunut mitään. Mutta sivuillaan sanotaankin, että päätökset tehdään helmikuussa 2014. Muistelin tammikuuta, mutta eihän tässä tosiaan vielä tarvitse hötkyillä.

Hötkyilemättömyyden periaate ohjaa elämääni muutenkin. Se lisää stressiä. Tänä vuonna (keväänä) pitäisi nimittäin saada valmiiksi erään tekeillä olevan tietokirjan käsikirjoitus. Olen vältellyt projektiin uppoutumista usean kuukauden ajan. Se pahentaa tilannetta kaikin puolin. Tarvitsisin toimintaterapiaa.

Lisäksi olen saanut kutsun aikuisten naamiaisiin. Ajattelin pukeutua Jari Tervoksi.


perjantai 20. joulukuuta 2013

Vuoteni numeroina Juha Sipilän malliin

Hesari ilahdutti numerofaktalla, joka kertoi Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän vuodesta numeroina. Juttu poiki tosin jo oikaisunkin: todellisuudessa Sipilän "Lupaan polkea pyörällä Oulusta Helsinkiin" Facebook-päivityksestä tykkäsi vain 25 000 ihmistä, kun jutussa väitettiin 100 000. Syy siihen, miksen linkitä juttua on se, että olen käyttänyt Hesarin nettisivujen mahdollistamat 5 ilmaista juttua. Linkitys menisi nyt pieleen. Ettikää itte: Hs ja Juha Sipilä niin kyllä se sieltä tulee.

Vertailunumeroideni erot Sipilän kanssa Fb-tykkäysten ja ansiotulojen ja kaiken muukin kohdalla olisivat melkoiset. Eivät samalta sivulta. Siksi laitan tähän oman vuoteni numeroita, satunnaisesti haarukoimiltani osa-alueilta.

74 - Kirjoittamieni lehti (tai netti)juttujen määrä.
24 - Näin monta kertaa asiakkaat ovat yrittäneet tinkiä palkkiosta.
113 - Kirjoittamieni blogipostausten määrä.
1 - Valmiiksi saatujen romaanikäsikirjoitusten määrä.
0 - Julkaisupäätöksen saaneiden romaanikäsikirjoitusten määrä.
349 - Päiviä, joille sovittamiani tehtäviä olen siirtänyt seuraavaan päivään (tai maanantaille).
97 - Vastaamattomien puheluiden määrä - syystä että olen katsonut televisiosta Emmerdalea.
5 - Kauppaan vietyjen palautuspullojen määrä viikossa.
2 - Tehokkaiden työtuntien määrä vuorokaudessa.
4 - Laatuaikaa Youtuben pandavideoiden kanssa vuorokaudessa.

Odotti sitä kukaan taikka ei, taas kirjoitin.
************

Ruska oli kertonut, että kellarissa riittää valoa mutta pitää muistaa polkea pyörällä. Pyörän istuin on matalalla, sopivalla korkeudella kuusivuotiaalle. Mitä muuta Ruska oli sanonut? Hän opettelee siellä turvallisia kasveja. Syötäviä juuria ja kasvinosia. Kellarin seinillä roikkui vanhanaikaisia opetustauluja. Kansankoulunaikaisia. Juolavehnä - elymus repens. Osmankäämi - Typha angustifolia. Keskityin pitkän tovin latinankielisiin nimiin, kun en muuhun saattanut.


lauantai 14. joulukuuta 2013

It´s alive, it's alive! Eli kuinka kirves kaivosta haettiin.



Osallistuin lokakuun lopussa Gummeruksen Suureen Romanikilpailuun. Keskeneräisellä käsikirjoituksella, tajusin sen jo silloin kun kässäriä kasaan pusasin. Järkevä kirjoittaja olisi hionut kässäriä vielä ainakin pari kuukautta.

No, sinne meni, mutta joulua jo kohta käydään, eikä ainakaan minuun ole kyseisen kisan myötä otettu yhteyttä. Tammikuussa on luvattu tuloksia. Päätin silloin, kun käsikirjoituksen lähetin, että en koske kässäriin ennen kuin kisa on ohi. En olekaan koskenut, tähän päivään mennessä.

Tauko on tehnyt hyvää. Olen paitsi kirjoittanut erästä aivan toista tarinaa, myös hiljaa mielessäni työstänyt esikoistani. Huomaan palaavani siihen yhä uudelleen, mielessäni, sepitän lihotuksia sinne ja tänne. Itse tarinaan (juoneen) en ole tehnyt muutoksia, mutta juonihan nyt on sivuseikka. Kin.

Palasin siis jälleen takomaan Suren jälkiä -kässäriäni. Ihan kivalta tuntuu, sillä olisinhan voinut tässä vaiheessa olla aivan kyllästynyt siihen ja sitä mieltä, etten vilkaisekaan sitä enää koskaan. Mielessäni siis olen yhä varma, että tekstistä on johonkin. Nyt aionkin keskittyä jälleen siihen. Ja kun olen keskittynyt tarpeeksi, lähetän sitä kustantamoihin. Ehkä joskus ensi keväänä?

Tänään tuli tämmöistä:

**********

Seuraava näky olisi hämmästyttänyt kenet tahansa ulkopuolisen. Reija ja Keke Ruokasta se hämmästytti yllättävän vähän. He olivat tottuneet tytön raivokohtauksiin ja jalostaneet väliintulot parisuhteensa ja perhe-elämänsä rutiiniksi. Reija tarttui tytärtään takaraivosta ja taakse sidotuista käsistä kuin paraskin kyttä. Keke ohjasi tytön pään ulos autosta turvallisesti ilman kolautuksia. Vastusteleva tyttö kierähti autosta pariskunnan saattelemana kuin jonkinlaisessa nykytanssiesityksessä. Ääntäkään ei päästetty.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Instagram, Twitter ja Facebook vuonna 1989

Lauantaihesarissa on hauska osuus, jossa kuvitellaan mitä entisaikain ihmiset olisivat twiitanneet. Keksiessään poliorokotteen, pyörän tai tulen. Minä vietin eilisillan varhaisteinien elähdyttävässä seurassa. Instagram, Facebook ja muut somen jakamissovellukset tulivat siinä puheeksi. Tajusin, vaikka hädin tuskin ymmärrän mikä Instagram on (paitsi suodatin, joka tekee kaikista kuvista neliöitä ja seitkytlukulaisen näköisiä), että olihan meillä ennenkin some.

Näinhän se toimi: Otimme kuvia tekemisistämme. Kun 24 kuvan filmi täyttyi noin parin kuukauden - puolen vuoden kuvaamisen jälkeen, se vietiin kehitettäväksi valokuvaamoon. Muutaman viikon päästä haettiin kuvakuori kuvaamosta. Parhaat kuvat laitettiin nuorisoseuran ilmoitustaululle, johon muut saivat sitten kommentoida paperilapuin.

Öh, eiku...

Some on vanha keksintö. Venäjällä viestittiin fiiliksistä ja elämäntapahtumista asettelemalla maatuskoja tiettyihin riveihin ja asentoihin. Faaraoiden aikaan pyramidit olivat twiittejä ja kaikkihan tunnemme luolamaalaukset.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kokki, tatuoija ja Jari Tervo menivät saunaan...


Olin hiljan koulutuksessa, jossa power pointin otsikot olivat Comic Sansia, leipäteksti Times New Romania. Mikä mahtoi vaivata kouluttajaa, kun tuon esityksen loihti?

Graafikoiden, ja muiden joilla on visuaalista tajuntaa, kuuluu vihata Comic Sans -fonttia. Huomaan, että tämän blogin otsikko ja postausten otsikot näyttäytyvät joissakin selaimissa Comic Sansina, vaikka oikeasti olen valinnut jonkin aivan muun. Oikeasti otsikkofonttini on sellainen lennokas, käsialaa muistuttava fontti. Ei kauhea Comic Sans. (Ongelman voisi korjata muokkaamalla ainakin blogin pääotsikon kuvaksi, mutta en taida viitsiä.)

Enemmän kuin Comic Sans minua häiritsee tositelevisio. Silloin harvoin kun en illalla lue vaan päätän katsoa televisiota, käy surkiasti: samaan aikaan viideltä eri kanavalta tulee erilaisia kokkiohjelmia. Niistä pari kolme on kokkien kisailuohjelmia. Että kenelle pian sanotaan "ota veitsesi/kauhasi/essusi ja mene". Buu. Myöskin tatuointiohjelmia tuntuu tulevan koko ajan lisää. Milloin mustetta tikataan Helsingissä, milloin Miamissa ja milloin taas korjaillaan maailman rumimpia tatuointeja. 

Ihmisten kiinnostustenkohteet kapenevat. Niinkö? En usko. Mutta jos tosi-tv on tulevaisuuden (ja nykyisyyden) ainoita televisioformaatteja, keksin kyllä laaja-alaisempia aiheita niihin. Esimerkiksi näitä voisin seurata:

* Mehiläistarhurin tulikoe. Ohjelmassa ummikot pääsevät pitämään omaa mehiläisfarmia vain wikipedia apuvälineenään. Se voittaa jota viimeisenä pistää.
* Suomalainen maajussi - rinnakkaisversio Tanskalaiselle maajussille. Tätä olen toivonut jo vuosia. Ja ei, Maajussille morsian -ohjelma ei korvaa tätä millään lailla.
* Haluatko kirjailijaksi? Ohjelmassa 12 wannabe-kirjailijaa asuvat yhteisössä, taiteilijatalossa, josta viini ja laulu eivät lopu koskaan. Jokaisella on käytettävänään kannettava tietokone, mutta yksi saa nakuteltavan kirjoituskoneen eikä lainkaan viiniä. Viikkotehtävien eli suollettujen liuskojen perusteella huonoin saa aina sen mekaanisen kirjoituskoneen viinittömyyden lisäksi. Vakituisina tuomareina talossa olisivat Kauko Röyhkä, Jari Tervo ja Katariina Souri. Joka viikko olisi lisäksi erikoisvieras, Sofi Oksanen, Juha Itkonen tai Laila Hirvisaari. Mahdollisia jaksojen nimiä: "Kuka sai alkoholimyrkytyksen?" "Teija luuli kirjoittavansa bestselleriä: plagioi Vanhaa Testamenttia" ja "Yöllisiä vieraita Jari Tervon sviitissä".

PS: Tatuointi-sana on kyllä vaikea. Jouduin korjailemaan tätäkin tekstiä ainakin kolmesti, koska tautiointi meni aina väärin.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Nauru kaunistaa kalmonkin

Tapasin maamme kulttuurisessa keskuksessa, Tampereella, blogini molemmat lukijat. Tästä innostuneena kirjoitan tämän postauksen, vaikka on lauantai ja saunailta.

Tuomas Kyrön Kunkku on erittäin hauska. Kirjassa kirjoitetaan koko maailmanhistoria aivan uudelleen ja intertekstuaalisuutta riittää. Se on mieleeni. Hymähtelen kirjaa lukiessani useassa kohtaa. Pahantahtoisuuteen perustuvaa hörinää herättää muunmuassa kirjan maalaama ruotsalaisuus. Kunkussa ruotsalaiset ovat
häviäjäkansaa, viinaanmeneviä itsemurhakandidaatteja, joiden kansallisen identiteetin johtotähtenä on miete:
Kukaan ei ole toista parempa vaan jokainen viereistään huonompa. Loistavaa!

Matkailin viikonvaihteessa siis junalla, jopa Tamperettakin etelämmäs, aina Mäntsälään asti. Junassa istuin korvat hörössä ja muistiinpanovälineet tanassa, salakuunnellen ihmisten juttuja. Varastaakseni siis ilmaisun, asian tai dialoginpätkän kirjaani, tätä tekeillä olevaa tai jotain toista, varten. Harmikseni ihmisillä oli melko tylsiä juttuja. En merkinnyt ylös mammojen juttelua Vain elämää -ohjelman uusista käänteistä enkä kahden teinin puhelinvertailua. Mutta tällainen puhelinkeskustelu kaikui Pendolinon käytävällä hyvin kovaäänisesti perjantaiaamuna noin kello 9. En pysty kuvittelemaan vastapuolen repliikkejä. Pystytkö sinä? Puhuja oli noin kolmekymppinen Movember-kampanjaan osallistuva normimies.
- Kohta lätty lätisee.
---
- No sitä että mä lyön sitä.
---
- Lapsivesi kuule meni jo.
---
- Juna jyskyttää vanhaa ystävää (laulaen.)
---
- Kasilta.
---
- Joo. En viitti mitää synnytyksiä kattella. En enää näin vanhana. Ihan riittävän hyvin mielessä edelliset kerrat. Hyi helvetti.
-
---Kiitti äiti. Mo!

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Mikä estää?


Miksi toiset saavat aina aikaan, ja omaksi rooliksi jää vain kateellisena panetella? Miksei Just do it! auta vaikka se lukee paitani rintamuksessakin?

Tässä lista verukkeista, joiden avulla voin väistellä käsillä olevaa työtä/tekstiä, oli se työperäinen tai leikki. Deadlinesta riippuen väistelyä voi jatkaa viikkoja, kuukausiakin. Viime aikoina olen väistellyt näiden avulla sujuvasti mm. valokuvien järjestelyä, laskujen lähettämistä ja maksamista, käsikirjoituksen kirjoittamista, muutamaa puhelinsoittoa, meiliin vastaamista, mehun keittoa ja kotisivujen päivittämistä.

Olkaa hyvät:
* Maanantai on liian aikainen.
* Keskellä viikkoa liian kiireistä.
* Perjantaina ei enää kannata.
* Ennättää sen viikonloppunakin.
* Teen ensin tän toisen.
* Luen vain Hesarin.
* Keitän kahvit ensin.
* Jotenkin olen nyt istunut liikaa koneen ääressä.
* Kurkku tuntuu karhealta.
* Tämä ei ole mitenkään akuutti.
* Kyllä se sitten itse soittaa.
* Se ohjelma on niin hidas!
* Lapsi täytyy hakea jo tunnin päästä päiväkodista.
* Noloa, jos en nyt kommentoi tuohon blogiin.
* Kaverit suuttuu, ellen tykkää Fb:ssä.
* Vielä yksi kissavideo.
* Hmm, Youtubessahan on oikeastaan paljon ihan ammatillisesti sivistävää kamaa.
* Vitsit kun blogi laahaa...

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Miksi kirja voittaa elokuvan (lähes aina)?

Kuva: elisa.net


Voihan se olla niinkin, että se joka on ensin tehty, on parempi. Useimmiten voiton vie kuitenkin kirja, jos minulta kysytään. Olen nyt kahtena lauantaina valvonut tapojeni vastaisesti puoli yhteen, tuijottaen Liza Marklundin Annika Bengzon -journalistista kertovista dekkareista tehtyjä elokuvia. Olen pettynyt syvästi. Eniten Bengzon-tarinoissa olen pitänyt päähenkilön perhedraamasta, jolle ei elokuvissa ole annettu juuri minkäänlaista roolia. Annika ei myöskään ole "oikean" näköinen. Kirjoissa mainitaan todella usein laihan Annikan huomiotaherättävä rintavuus - elokuvaversioissa tiessään tämäkin efekti. Myös Anne Snapphane -sivuhahmo on elokuvissa liian kaunis.

Hiljakkoin tuli televisiosta Sinä päivänä -kirjan täysin epäonnistunut filmatisointi. Tässäpä kaksi viime aikojen esimerkkiepäonnistumista.

Kirja on parempi, yleismaailmallisesti, näistä syistä:
* Hahmojen ulkonäöt voi kuvitella tiettyyn rajaan asti itse
* Päänsisäinen monologi tekee hahmoista syvempiä
* Ei mainoskatkoja, joiden vuoksi harkitsen yleensä tv-vastaanottimen räjäyttämistä
* Teoksen voi hyvin nauttia pienissä annoksissa iltaisin. Seuraavana iltana tarinan pariin palatessa siihen asti luettu on jotenkin prosessoitu ja jatkamiskokemus on tyydyttävä
* Elokuvan lainalaisuudet ja leffamarkkinat eivät ulota lonkeroitaan kirjaan (ainakaan vielä ja ainakaan kovin paljoa). Ei tuotesijoittelua, Hollywood-tähtiä, musiikkia, takaa-ajoja ja räjähdyksiä ja väkisin ängerrettyä rakkaustarinaa
* Kirjaa lukiessa ei tule samanlaista syömisen pakkoa kuin telkkarin ääressä. Olisiko se sitä, että kirjaa lukiessa käsiä tarvitaan kirjan pitelemiseen ja sivujen kääntelyyn?

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Asioita, joita ei voi ostaa eli blogimaailma murroksessa



Kuvakaappaus Suomen Blogimedian etusivulta.


Vielä yksi blogiaiheinen postaus vähään aikaan. Tällainen uutinen nimittäin tuli. Eli lyhyesti: kyseessä on A-lehtien konsepti, missä heidän talliinsa otetaan muutamia bloginpitäjiä, jotka sitten sitoutuvat maksusta aina silloin tällöin mainostamaan eikun arvostelemaan joitain tuotteita. Joiden markkinoijat siis maksavat tästä. Blogeissa on kai tarkoitus avoimesti kertoa tästä, eli kyseessä ei ole piilomainonta.

Ilmiö ei ole miellyttävä mutta kehitys kehittyy jne. Miettikää itse, mahtaako tuotteiden arvostelu olla positiivista vai negatiivista vai ihan aitoa. Se jäänee nähtäväksi MUTTA itselleni tuli tästä tällainen miete mieleen: On paljon todella taitavasti toimitettuja blogeja, joiden kirjoittajat eivät koskaan voi saada tällaisen markkinointiyhteistyön kautta tuloja blogistaaan. Vaikka siis taitojensa puolesta sen heille soisi. Nääs jos blogi käsittelee vaikka ympäristöasioita tahi on kovin kovin kulutusvastainen - mikä yritys sellaista sponsoroisi? Eräällä keskustelupalstalla heitettiin vastaukseksi Kemikaalicocktail-blogi, joka keskittyy ekologiseen elämäntapaan. Mutta kuitenkin: kuluttamisen kautta. Sitä vastoin jos joku veijari kirjoittaa vaikka lajien sukupuuttovelasta, aika päälleliimattua saa olla se markkinointiyhteistyö, mitä tuohon voisi liittää. Ehkäpä sukupuuttovelasta kertova kirjoittaja ei haluisikaan esitellä kahvikoneita tai mineraalimeikkejä tai päivän asua. Ja mahdolliset luonnolliset rahoittajat, luonnonsuojelujärjestöt, eivät ole rahakkaita toimijoita joten en usko niiden ostavan tällaista blogimainontaa ihan heti.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella, en tiedä. Hyppäisinkö mukaan, jos minulle tarjottaisiin blogistani rahaa? Tästä ei kyllä ole näköpiirissä mitään viitteitä. Ja tärkeämpää: miten voisi tukea sen sukupuuttovelkahemmon (kuvitteellinen nyt tässä yhteydessä) bloggaamista? Amerikassa on kai jo paypal-mahdollisuus tms. tukea bloggareita. Ja meillä voi ostaa tutkivan journalismin artikkeleita Long Playsta. Tässä on mahdollisuuksia kyllä.

Kirja-asiaan: tapasin alkuviikosta vanhan ystäväni, joka on innokas kirjoittaja. Ensimmäinen käsikirjoituksensa on jo saanut kustantajalta vaaleanvihreää valoa, joten sikahyvin häneltä. Käymäni Romaanipaja sen sijaan vetelee viimeisiään eli enää yksi tapaaminen jäljellä. Sinne saimme tehtävän kirjoittaa kässärimme viimeinen luku. Minullahan se olikin jo "valmis" kun Gummeruksen kisaa varten sen tein. Nähtäväksi jää, saako pajaporukkamme aikaan yhteisiä tapaamisia jatkossakin. Menestynyt toverini (ks. vanha ystävä) oli myös käynyt tahoillaan kirjoittajakoulua ja siellä olivat virittäneet jatkotapaamisia. Toivon sitä omallekin osalleni.

Luen parhaillaan iltalukemistona Mikko Rimmisen Hippaa. Pussikaljaromaani jäi aikanaan kesken kun en saanut siitä tolkkua. Hippaa luen mielelläni, vaikka Rimmisen tolkuton tapa viljellä erityisiä erikoistermejä ja sanamuotoja on melkein pakahduttava. Hipassa ihminen ei koskaa mene autoon vaan asemoi olomuotonsa tempeästi, lähes läikähtäen, ajoneuvon ohjaimistoon. Miten hidasta tuollaisen tekstin tuottamisen täytyykään olla! Taitaa tulla Rimmiseltä luonnostaan.


***

Osoitteita blogimainonta-aiheeseen:
http://www.asml.fi/luonnos-blogimainonnan-ohjeistukseksi-nyt-kommentoitavana/
http://yle.fi/uutiset/kuluttajavirastoon_lukuisia_ilmoituksia_blogimainonnasta/6738763
http://www.lily.fi/blogit/ite-puin/no-se-blogimainonta

perjantai 1. marraskuuta 2013

Tappavatko bloggaajat journalismin?

Kuva täältä: blog.gmfus.org


Tuulinen ammatti on toimittajan. Aivan viime päivinä on taas tullut uhkaavia uutisia: Hesari irtisanoo ja Bonnier kaupittelee aikakauslehtiään.  Jotkut freelancertoimittaja ehtivät juhlia, että jaa irtisanomiset tietävät meille lisää töitä, mutta enpä usko. Alallehan pukkaa nyt uusia freelancereita.

Jos lehtien sisältöjä ei enää tee joukko taitavia journalisteja, mistä se sisältö kaavitaan? Juttujen muotoon naamioituja tiedotteita ja mainoksiako on luvassa? Robotit kirjoittavat ainakin jo urheilu-uutisia ja talousuutisia, kyllä ne varmaan voisi ohjelmoida väsäämään myös muista aiheista. Tuleekohan journalisteista kohta jotain 80-luvun puhelinpöytiin ja 90-luvun tietokonepöytiin verrattavia reliikkejä. Silloin 2010-luvulla ihmiset tekivät juttuja lehtiin. Haastattelivat nauhureineen ja muokkasivat jutun.

En jaksa mennä tähän syvemmälle, mutta sivujuonteena: tekstiä eetteriin ilmaiseksi suoltavat bloginpitäjät ovat saaneet jalansijaa. Jalansijaa missä, en ole siitä ihan varma, mutta vissiin yhä useampi ihminen seuraa vaikka pariakymmentä blogia, muttei yhtään lehteä. 

Pikkuhiljaa osa bloggaajista on ruvennut saamaan tuotannostaan myös rahaa. Tai pääasiassa kai tavaraa. Olen jo vuosien ajan kuullut eri lähteistä (naistenlehdet, muut blogit) suitsutusta blogista nimeltä Kalastajan vaimo. Jostain syystä blogilla käynti on aina jäänyt, kunnes eilen päätin vilkaista sitä ensimmäistä kertaa. Arvelin että luvassa on jotain hyvää tarinaa maalaiselämästä kalastajan torpassa. Vielä mitä! Pettymys oli suuri, kun blogi oli sitä samaa mitä tuhannet muutkin (kyllä, blogeja alkaa olla jo aivan liikaa, niistä ei voi mitenkään löytää haluamaansa). Skrollausmetreittäin kuvia kauniista bloginpitäjästä koreissa harmaissa neuleissa ja housuissa, jotka oli lahjoittanut Sand ja Kant ja Philippa K ja mitä näitä nyt on. Taustalla näkyvät kynttilät ja torkkuhuopa lahja Oddmollysta. Ei hyvänen aika. Odotin jotain aivan muuta, itseäni kiinnostavaa.

Ei se minulta pois ole, että näitä lifestylemuotisisustus-blogeja luetaan. Tiedän, että ne kiinnostavat monia. Herkesin vain miettimään, alkavatko ne jo rakentaa ihmisten identiteettiä? Halutaan samaa harmoniaa ja pressopannua kuin sillä suosikkibloggaajalla. Puhumattakaan blogeista, jotka jakavat ainakin minulle hyvin epämääräisiksi jääviä huoneentaulu-vinkkejä hyvään elämään tyyliin "Katso aurinkoon ja olet itse aurinko".

Jääkö blogien vuoksi uutiset seuraamatta? (Huomattavaa on, että oman käsitykseni mukaan niin ei saisi käydä. Totuus on tuolla ulkona, ei blogien pehmeässä kohdussa.)

tiistai 29. lokakuuta 2013

Ja mä nauroin niin

Ulla-Maija Paavilaisen tyylistä tykkään. Mikään muu ei häiritse kuin se, että häneltä tulee kirjoja kovin tiuhaan. Siinä on jotain yliluonnollista.

Mietin päivänä muutamana romaanihahmon rakentamista. Paavilaisen kirjassa Äkkilähtö on sivuhahmo Kalervo*, joka on rakennettu hyvin vähin elein, mutta jonka "tajuan" (englanniksi tämän voisi ilmaista selkeämmin. Eli I get it) todella hyvin. Kalervo kuvataan, että hänellä on juhlissa puku, jonka etuosa on jonkinsortin mokkaa, takaosa tavallista kangasta. Hänellä on tapana tokaista tyhmiin kohtiin jotain vielä typerämpää- Kuten vaikkapa suomenruotsalaisen tavatessaan Kalervo sanoo: Bästa tittare, paska kikkare. Minä niin tiedän ja tunnen tuon tyypin.

Hävettää, että lähetin Gummeruksen romaanikilpailuun hiomattoman timanttini. Olisihan sitä pitänyt jumpata enemmän. Olin eilen Romaanipajan etuoikeutettuna jäsenenä kuuntelemassa kirjailijoita Antti Tuuri ja Johanna Sinisalo. Kertoilivat meille aloitteilijoille omista kirjoittamistavoistaan. Tuli esille mm. sellainen asia, että esikoista kannattaa hioa ja viilata, koska ei ole kiire. Sitä ei kukaan odota. Ei kustannustoimittaja eikä yleisö. Itsehän hankin keinotekoisesti "odottajan" tuosta kilpailusta ja siksi sylkäisin ennen kuin ehdin kurlata tarpeeksi.

Eipä se mitään. Olen jo rientänyt pääni sisällä seuraavaan tarinaan. Nyt teen niin, että ellei (kun ei) kässärini pärjää kisassa, otan sen huolelliseen editointiin ja lähetän kustantamoihin. Siihen asti kirjoitan tätä toista aihettani, joka on jo muhinut pitkään. Olen myös tekemässä tietokirjaa eräästä aiheesta, ja sekin vaatii tunteja ja tunteja.

Romaanipajamme kirjailijaillassa tapahtui muuten sellainen välikohtaus että Hotakaisen Karikin olisi kateellinen. Aijai. Elämä vaan on herkullista.

* Korjattu Tarmo Kalervoksi, mutta itse asiassa en nyt muista oliko hahmo sittenkin Kullervo?

perjantai 25. lokakuuta 2013

Leevit, Stig, sossupummi, kauneusleikattu blondi, tallityttö ja romani menivät saunaan...


Uudessa NYT-liitteessä oli juttu tuosta videolla vislaavasta laulaja Stigistä. Olenko ainoa kenen mielestä hänen musiikkinsa ja tavallaan myös ulospanonsa jäljittelee Leevi and the Leavingsia? Ei edes häpeä, vaikka Gösta Sundqvistin kuolemasta ei ole edes kymmentä vuotta (on). Aivan selvästi tässä on laskelmoitu, että Leevien kaltaista musiikkia kaivataan, ja jonkunhan se on tehtävä. Ihan samaan Stig ei kyllä pysty, sori vaan.

Kaksi päivää aikaa saada romaanikäsikirjoitus valmiiksi Gummeruksen romaanikilpailuun. Olen kahta vaille luovuttamassa. Romaanini ei valmistu siiheksi. Sivuja kyllä on, merkkejä jotain 400 000. Mutta kun ne ovat väärässä järjestyksessä ja sekaisin. Editointivaiheessa, kuten elämässä yleensä, olen yksin. Homma ei etene. Kaikeksi hyväksi pitäisi tehdä myös töitä. Ja kun kirjoitan pari lehtijuttua ja editoin kolmatta, ei oikein lystää sitten hyökätä taas editoimaan.

Kuulin kyllä juttua, jonka mukaan moni työssäkäyvä kirjoittaa romaaniaan töissä työaikana! Että se on kuulemma parasta aikaa. Ja tirsk päälle. Ei perhana, mistä minulle löytyisi työpaikka? Konttuurista, jossa tietokoneen ruutu ei avaudu käytävän suuntaan?

Kirjaedistystä hidastaa myös se, että keksin pari sivuhahmoa lisää. Ja kolmannen. Sossupummi, blondi jne Itse asiassa tajusin eilen illalla, että alitajuntani työstää jo seuraavaa kirjaa. Pitäisikö siis pökätä tämä nykyinen kässäri kuosiin ja postittaa se kilpailuun? Ihan vain että pääsisin kirjoittamaan seuraavaa? Pahus soikoon kun on vaikiaa. Ellei tätä deadlinea romaanikilpailuun nyt olisi, toimisin seuraavasti: Jättäisin ensimmäisen käsikirjoituksen hautumaan ja siirtyisin innolla seuraavan kimppuun. Parin kuukauden päästä editoisin ensimmäisen kässärin hyväksi ja lähettäisin sitä kustantamoihin.

Kannattaakohan sinne kilpailuun mitään keskeneräistä tekelettä lähettää? Näköjään jopa takakansiteksti pitäisi kirjoittaa valmiiksi, joten ehkä siellä ei tosiaan mitään aihioita kaivata. Ja kuten Romaanipajamme toinen opettaja, kirjailija Marko Hautala sanoi: Aina tulee uusia kilpailuja.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kyllä minäkin kiroilla osaan

Palaute. Tuo vaikean vastaanoton lajike.


Käyn siis Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan toimikunnan Romaanipajaa. Pajassa. Vaikka kymmenhenkisen pajaporukkamme ensimmäinen vartti olikin vaivaannuttava (meidän piti kirjoittaa etsintäkuulutus omasta itsestämme ja lukea se ääneen ja ainakin omani oli hipheijaa tekoreipas ja mukahumoristinen), siitä oli tie vain ylöspäin.

Paja on osoittautunut perin hyväksi. Sen myötä olen innostunut editoimaan käsikirjoitustani kiivaasti ja lisääkin olen kirjoittanut. Eilisessä tapaamisessa meidät laitettiin pienempiin ryhmiin ja saimme antaa palautetta toistemme teksteistä. Yhdessä palautteessa väitettiin, että romaanihahmoni kiroilu vaikuttaa epäuskottavalta. Tätä en tietenkään usko, sillä kyllä osaamme kiroilla, sekä minä että hahmoni. Juukeli sentäs.

Eräs pajamme henkilöistä ehdotti, että perustaisimme Facebook-ryhmän kurssin ajaksi. Toinen siihen, että kyseisen ryhmän nimeäminen pitää sitten harkita huolella.  Kyse on sentään tulevista kirjailijoista. Yleensä Pohjanmaalla nimeämiset (viestintätyöryhmien heiniä toki) ovat helppoa ja selvää pässinlihaa: valitaan vain joku mahdollisimman hyvin salmiakkikuvioihin ja helavöihin sopiva sana kuten komia, komiampi, reiru, pöyröö, lakeus, pohojammaa, lakia tai sitten se meille leimallisin eli dude. Aivan jännittää, mikä nimeksi lopulta tulee.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

I see the light! I see the light!


Kaksi asiaa on tapahtunut viime päivinä. Ne ovat muuttaneet paljon.

1) Katselin televisiosta Mark Zuckerbergin Facebookista kertovaa dokumenttia. Olin nähnyt dokumentin jo aikaisemmin. Edelliselläkin katselukerralla tokaisin "Tarttis varmaan tulla pois Facebookista, tuohan on ihan syvältä". Ja kas, seuraavana aamuna Fb-tilini ei toimikaan. Ei aukea Liuska päivässä eikä oma profiilini.

2) Lainasin lainastoautosta Hanna-Riikka Kuisman teoksen Valkoinen valo.

Vaikutukset näistä edellämainituista: Minulla on yllättäen ylimääräistä aikaa kirjoittaa ja hioa romaanikäsikirjoitustani. Markin pitkä käsi ei minuun yllä. Olen myös keksinyt miten selkeytän kirjani liian vaikeita ja lukijalle siis tympeitä takaumia. Olen päätynyt kronologiseen järjestykseen! Eli takaumat ovat kokonaisuudessaan kirjan alkuosa, ikään kuin osa 1, aika ennen.

Oikeastihan aikaa on todella vähän, kuten jo Reijo Salminen aikanaan osuvasti sanoi. On deadlinea ja neuvolakäyntiä ja perunamaan pelastamista pakkasilta. Nyt vain on sellainen tilanne, että melkein, ellen olisi näin vastuuntuntoinen ihminen, sanoisin kaikelle muulle soromnoo ja kirjoittaisin vain. Siihen Gummeruksen kilpailuunkin on jotain 13 päivää enää.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Olen pieni ihminen, kateellinen paskiainen

 Oscar Wildehän se siinä relaa. Varmaan laittoi tällaisen kuvan Facebookiin ja kirjoitti päivityksen: "Kirjotin just 20 liuskaa ja nyt relaan täällä kalliolla. Jaxuhaleja teille muille."

Kateuskortti. Se lyödään pöytään mitä yllätyksellisimmissä kohdissa. Jos joku menestyy vaikka lasten laulukilpailussa, pian irvaillaan etten itse ainakaan haluaisi edes osallistua moiseen riistokilpailuun. Ja mitäkä, sen laulajan äitikin siellä kuvanauhalla pöllöilee ja itseään tykö tuo. Voi voi, lapsiparka, kun vanhemmat hyväkseen käyttävät. (Tarina tosielämästä, kun seinäjokinen pikkupoika osallistui television laulukilpailuun.)

No, jotain samaa on siinä reaktiossani, kun luen Hesarin juttuja esikoiskirjailijoista. Kuten vaikka tämän Veera Niemisen. Varmaan joku pikku kustantamo, vilkaisen kansiliepeestä. Tammi. No. Sehän on mäkihyppääjän vaimo, siksi varmaan sai kustannussopparin. Varmaan arvostelussa todetaan, että kevyttä kiireellä kirjoitettua huttua. No ei vaan, kun uskottavaa, aitoa ja hauskaa! Ja niin kivaa hänelle, kun pääsi nyt tuohon Hesarin arvioitavaksi - entä ne sadat muut esikoiskirjailijat, jotka eivät pääse? Jotka olisivat ainakin yhtä hyviä? Mitäs ne? (me)

En voi sanoa, etten itse haluaisi kustannussopimusta ja suopeaa kirja-arvostelua Hesariin. Olen siis aidosti kateellinen. Nieminenkin sai viittätoista hevosta hoidellessaan kirjan valmiiksi. Ja oli juu 256 sivua. Ei mikään ihan miniromaani. Eli kadehdittava nainen. Ja minua kolme vuotta nuorempikin.

Ookei eli hienoa, että näin. Sovin itseni kanssa, että ainoastaan sisuunnun tästä ja runnon kirjani valmiiksi ja syöksyn sillä lukevan kansan tietoisuuteen.

(Tilannehan on nyt se, että olen ryhtynyt lyömään niitä satoja kirjoittamiani sivuja yhteen tiedostoon copypaste-menetelmällä. Kun saan järjestyksen valmiiksi, ei varmaan auta muu kuin lukea kirjani. Ja järjestää uudelleen. Huomaan, että ihan miniromaania ei tästäkään tule.)

torstai 3. lokakuuta 2013

Lukemattomat luuserit

Vietin eilen hauskan ja lyhyeksi jääneen illan kirjallisten seuralaisten kanssa. Sain seurustella romaanikirjailijan ja runoilijan kanssa. On suloista bondata hengenheimolaistensa kanssa eli kirjoista kiinnostuneiden ihmisten. Me tiedämme ihan koko ajan, mitä toinen tarkoittaa vaahdotessaan jostain kirjasta. Omastaan tai toisten.

Joskus oikein ärsyttää, kun suosittelen kirjaa jollekin. Ja tämä vastaa ettei ehdi lukea nyt mitään tai kertoo pitävänsä enemmän dekkareista. Ärsyynnyn: miksei tuo tajua, että hänen parastaan tässä ajattelen. Sinun on pakko lukea tämä kirja tai et tajua mistään mitään koskaan! Olo on kärsimätön ja turhautunut. Eikö se tajua mitään?

Olin tänään kirjastossa, missä virkailija vihjasi ulos lähtiessäni asiasta joka saattaisi sinua kiinnostaa. Se oli tämä: kotipitäjässäni järjestettävä elokuvafestivaali saa vieraakseen - tadattadaa; ei pelkästään Tuomas Kyröä vaan lisäksi Kari Hotakaisen. O-ou, mistä virkailija tiesi että se minua saattaisi kiinnostaa?

Kiinnostaahan se. Tosin en koskaan ole ollut kirjailijatapaamisessa. Kerran olin kuuntelemassa kun Juha Itkonen kertoi Pressiklubilla... mikähän se aihe edes oli, en muista. Mutta että jokin fanityyppinen kirjailijatapaaminen. Mitä siellä tehdään? Vastustan henkilöpalvontaa enkä näe itseäni kyselemässä kirjailijoilta jotain "Mitä ajattelit kun kirjoitit Mielensäpahoittajaa?" En voi edes pyytää omistuskirjoitusta, sillä olen valitettavasti suuri lainastojen ystävä. En myöskään halua olla se surullinen hahmo, joka pöytälaatikkokirjailijan ominaisuudessa menee kertomaan näille palkituille herroille omasta tuhertamisestaan.

***
Oma projektini: Kirjassani on henkilö nimeltä Leino, joka on todella vastenmielinen. Silti huomaan kirjoittaneeni hänestä nyt niin paljon, että kaveri on kohta päähenkilö. Päähenkilööni olen vähän kyllästynyt. Ja Gummeruksen romaanikilpailun DL lähestyy. Ehdin varmaan kirjoittaa kässärini loppuun, kunhan aloitan kirjoittamisen än yy tee nyt, enkä nuku enkä syö enkä tee muuta kolmeen viikkoon.

Toiveikasta viikkoa muillekin!

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Nyt hävettää!

Tai ehkä ainakin pitäisi. Romaanipaja alkoi ja siellä sitten luimme katkelmia omistamme ja kerroimme kirjaideoistamme muuten. Luin yhden aika tyhmän katkelman, jonka perusteella muu jengi varmasti luokittelee minut joksikin, jonka viereen ei huvita mennä istumaan. Ainakin he olivat hiljaa katkelman jälkeen. Vaivaannuttavan hiljaa?

Ei vaan. Samapa tuo. Uskon tekstiini ja kirjoitustaitooni entistä lujemmin.

Romaanipajan osallistujista eli kurssille hyväksytyistä voisi vetää tällaisen johtopäätöksen: pöytälaatikkokirjoittajia ovat toimittajat ja opettajat. Vaikka olisi siellä jokunen oikeahkokin kirjailija eli julkaissut ihminen.

Opettajamme Päivi Haanpää on hyvä.



***

Jämerät leukapielet kuin Ritke Vorresterilla, olisi mummu sanonut Laurista.

torstai 26. syyskuuta 2013

Huomenna se alkaa - pöytälaatikkokirjoittajien tsemppikerho

Pääsin sinne, eli tänne romaanipajaan. Ensimmäinen kokoontuminen on huomenna. Siitä saakka, kun sain tiedon kurssille hyväksymisestäni, en ole kirjoittanut riviäkään. Olen vain kieriskellyt ulkopuolisen hyväksynnän tuomassa hyvänolotunteessa. Niin ja töissä, sillä niitä on nyt riittänyt luovan työskentelyn haitaksi.

Olkoon tämä ensimmäinen ja viimeinen kerta kun kirjoitan kauneudenhoitoaiheesta, mutta tänään tulin ostaneeksi keisarin uudet vaatteet. Ja vielä 93 euron hintaan.

Juu: päätin huomisen romaanipajan kunniaksi harjata itseni edustuskuntoon. Menin kampaajalle aikomuksenani värjäyttää hiuksista juurikasvun pois. Parin tunnin päästä poistuin kampaajalta 93 euroa köyhempänä - ja entistä messevämmän juurikasvun kanssa. Se on nähkääs muodikas liukuväri, joka kuontaloani nyt somistaa. Se ei kuulkaas ole tyhmä joka pyytää, vaan minä olen.

PS. No mutta mitä mä paan PÄÄLLE?!? Miten kirjailijanalut pukeutuvat? Kokomustaan varmaan? Vai Pohjanmaalla kun ollaan: Pöyröö-paitoihin? (Tässä sitä siis jo mennään kohti ulkokultaisuutta, ennen kuin ensimmäinen romaani on edes valmiskaan.)

****

Romaanikäsikirjoitukseni tilasta 26.9.2013: eräs kirjan henkilö on ammatiltaan muusikko. Räppäri itse asiassa. Eräs sivuhenkilö puolestaan on melko sutki pelimies Helsingistä. Yksi on eläinlääkäri. Kaikilla henkilöillä on joku esikuva, joka ulkoisesti muistuttaa näitä henkilöitäni. Minun on pakko kuvitella henkilöille ulkonäkö tarkkaankin, jotta voin kertoa heidän edesottamuksistaan. Henkilöt eivät ole yksi yhteen, todellakaan (tuon eläinlääkärinkin habituksen esikuva on oikeasti eräs rakennustarkastaja), mutta naamataulunsa, ruumiinrakenteensa ja eleensä ovat samanlaisia. Yksi hahmoista vain on niin vastenmielinen, etten ole pystynyt kuvittelemaan hänen ulkonäköään. Hän on romaanikäsikirjoitukseni kasvoton mies. Saakohan edes Antti Tuuri hänen naamaansa manattua esiin?

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Maanantai ratkaisee, tulenko kirjailijaksi

Hain Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan toimipisteen romaanikäsikirjoituskurssille. Lehdessä mainostettiin, että kursille otetaan 10 kirjoittajaa ja sinne halutaan kirjoittajia, joilla on romaanikäsikirjoitus kesken. Kurssin idea on saada ne pökittyä valmiiksi.

Tänään julkaistiin tiedote, jonka mukaan kurssille oli yleisöryntäys. Tiedotteessa sanotaan näin:

Kirjoituskurssille runsaasti hakijoita

18.09.2013
Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan aluetoimipisteen järjestämälle Käsikirjoituksesta romaaniksi –kurssille on hakenut 30 kirjoittajaa.
Kiinnostus yllätti positiivisesti kirjailija Marko Hautalan, joka yhdessä Hämeen kirjallisuuden läänintaiteilija Päivi Haanpään kanssa vastaa kurssin toteutuksesta:
- Määrä ja taso olivat positiivinen yllätys! Alueella selvästi on tavoitteellisia kirjoittajia enemmän kuin mitä täkäläisten julkaistujen romaanien määrästä voisi päätellä. Monia kelpo käsikirjoituksia joudutaan tällä kertaa jopa karsimaan, joten kirjoittajakoulutuksille on varmasti tarvetta myös tulevaisuudessa.
Kurssilla tarjotaan inspiroivaa ja tietopohjaista lähiopetusta romaanipajojen muodossa sekä kirjailija- ja kustantajavierailuja. Vierailijoina ovat kirjailijat Antti Tuuri, Johanna Sinisalo sekä kustannustoimittaja Jussi Tiihonen (Kustannusosakeyhtiö Teos) ja kirjailija/osuuskunta-aktiivi J.S. Meresmaa (Osuuskumma-kustannus). Mukaan valitaan 10 kirjoittajaa ja valinnoista ilmoitetaan suoraan hakijoille 23.9. mennessä.

***

Siis perkele! Olen valmistautunut lannistukseen eli siihen, että erinomaisuudestani huolimatta en pääse kurssille. Lähettämäni viisi liuskaa esimerkkitekstiä eivät vakuutakaan jurya. Olen valmistautunut tappioon, mikä voisi olla ihan tervetullutkin koska silloin on taho, jota voin syyttää siitä, että kirjani ei koskaan valmistu. Tähän saakka olen syyttänyt siitä Turkua. Olin juuri tullut hyväksytyksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun Helsingissä, kun tuli muutto Turkuun ja koulu jäi. Mutta tuosta on jo muutama vuosi.

Peukut pystyyn!

***
Näyte sivuilta änän:

Poliisi pyysi ajokortin ja rekisteriotteen. Hansikaslokero oli jäykkä, joten kopautin sitä kunnolla ennen avaamista. Lokero pompahtikin auki terhakkaasti. Paprikasipsit pöllähtivät pitkin penkkiä ja jalkatilaa.
- Oho, lapsilta on jääny taas, minulta pääsi.





tiistai 17. syyskuuta 2013

Blogijulkkiksii...

http://olotila.yle.fi/perhe/blogistania-isyyspakkaus-ja-tommi-koivisto

Heikää. Lukekaa tuon linkin takaa avautuvat juttu, esittelyteksti Ylen Blogistanian uusista jaksoista. Itsehän en teeveestä tuttu ole, mutta huiman lukijamäärän tavoittavan Isyyspakkauksen Tommin esittelytekstissä mainitaan tämä blogi. Koetan siis imeä edes osan julkisuuden lämmittävistä säteistä. Aaahhh tunnen jo niiden loiston.

torstai 12. syyskuuta 2013

Maija Vilkkumaa hätäili, minä en - 249 sivua ja aika panna ne järjestykseen


Onko kustantajilla kiire julkaista kirja, jonka kirjoittajalla on valmiiksi suurta julkisuusarvoa? Vai mistä syystä Maija Vilkkumaan vasta julkaistu kirja on niin sanotusti kesken? Kuten Suvi Ahola Hesarissa julkaistussa arvostelussaan kirjoittaa: "Nainen katolla sisältää sarjan kirjoitusharjoitelmia, joissa kuulee kaikuja kirjoittajan menneestä elämästä ja hartaan toiveen siitä, että peräkkäin pantuina ne muuttuisivat eheäksi tarinaksi ihmisen kasvusta. Niinhän ei käy."

Vilkkumaa on yksi suosikkisanoittajistani ja varmasti osaa kirjoittaa. Mistään missikirjoittaachiklittiä-jutusta ei ole kyse. Itse en ole Vilkkumaan Nainen katolla -erikoisromaania vielä saanut käsiini. Uskon, että tulen pitämään siitä. Uskon myös Aholan arvostelun osuvan oikeaan. Aholakin pitää kirjasta ja toteaa sen lupaavan hyvää jatkoa ajatellen. Sitä Vilkkkumaan seuraavaa.

"Selkeää juonta siinä ei ole, vaan kyse on henkilöiden erillisistä, osin risteävistä tarinoista." Noin Suvi Ahola sanoo Vilkkumaan kirjasta. Virke kouraisee vatsanpohjastani. Samalla tavalla voisi kuvailla omaa tekelettäni. Henkilöhahmoja, niiden risteäviä tarinoita ja tapahtumia on yllin kyllin. Nyt on aika hylätä liuska päivässä -vaatimus ja ryhtyä kokoamaan tarinaa ehjäksi.  En usko, että tuntemattomuudesta ponnistava esikoiskirjailija, hyväkään, saisi kustannustoimittajaa päästämään sormiensa läpi keskeneräistä tavaraa. Tuskin kokoelma hajanaisia stooreja saisi sitä kustannustoimittajaa liikehtimään muuanne kuin ö-mapin suuntaan.

****

Katkelma jostain kohtaa romaanikäsikirjoitustani:


Kannessa oli iskelmälaulajan hymyilevä kuva. Aaltoilevat kiharat olivat vaihtuneet kireisiin afrikkalaisletteihin. "Keniassa löysin itseni" laulaja julistaa. Liisa arvasi! Ihmiset, jotka viettävät pitkän loman Afrikassa, palaavat sieltä pikkulettipäisinä. Amerikan vaihto-oppilaat kulkevat jättimäiset collegepuserot yllään. Ranskan-matkaajat kopistelevat koroissaan ja tupakoivat. Mutta mitä vie emämaahansa somalinainen, Suomesta? Pukeutuuko Jyväskylän kansallispukuun tai edes crocseihin? Heikko itsetunto suomalaisilla on. Apinoivat aina muita. Herkästi.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Tää on timangi juttu! Eli mitä toimittajan on syytä jättää kertomatta? (Sivuilta 243 - 249)

Keskustelin toimittajakollegoiden kanssa siitä, mitä kaikkea valmiiseen juttuun on syytä haastateltavan sanomisista laittaa. Mitä kaikkea on syytä kertoa ja kuvata siitä, mitä haastattelutilanteessa on tullut ilmi. En nyt tarkoita sitä ritatainolamaista tapaa asemoida itsensä juttuun ja sitä kautta näyttää, että on todella ollut samassa tilassa Erja Häkkisen kanssa (Erja Häkkinen halaa toimittajaa. Yllään hänellä on valkoinen t-paita ja khakinväriset tyylikkäät suorat housut...).

Vaan tarkoitan niitä asioita, jotka jätetään kertomatta. Jos haastateltava kertoo avioerostaan, huoltajuusriidastaan tai vaikka syylistään ahterissa - niitä ei juttuun kirjoiteta, ellei juttu käsittele niitä. Usein nääs käy niin, että haastateltavat jutustelevat toimittajalle kaikenlaista elämästään. Se on luottamuksellinen tilanne, eikä sitä sovi käyttää väärin. Esimerkiksi, Paavo Arhinmäki tuskin antaa toistamiseen haastattelua sille naistenlehden toimittajalle, joka kertoi Paavon sanoneen Cheekin musiikkia paskaksi. En usko, että toimittajan ja Arhinmäen välillä on enää luottamusta. Jos kohta poliitikkojen kohdalla tätä koskaan onkaan.

Usein käy myös niin, että toimittajalle kerrotaan taustoittavia asioita, joita ei ole tarkoituskaan painaa lehteen. Mutta jutun kannalta on hyvä, että ne kerrotaan toimittajalle. Silloin pitää olla tarkkana, että ei riko luottamusta.

En nyt tarkoita, etteikö toimittajan rooli voisi olla vallan vahtikoira. Toki se on sitäkin. Ja journalistinen päätösvalta on aina toimittajan/toimituksen, eikä haastateltava voi vaikuttaa jutun sisältöön. Mutta tympäisevä on se valitettavan yleistyvä tyyli, jossa haastattelutilanteessa sanottu sivulause, pikkuasia, revitään lehden kanteen ja jutun pääotsikkoon. Vaikka nyt se Cheek on paskaa.

PS: Tämän viimeisen kappaleen aiheen ympärillähän muuten se Mediahuora (Hiidensalo, 2012) kipuili. Muunmuassa.
PS: Minäkään en pidä Cheekistä. Ärsyttävä on radiorenkutus Timantin on ikuisia. Varsinkin kun laulussa lauletaan ihan selvästi aat ooksi Timantit on ikuisiiiooo-ooo-ooo...

****

Sivuilta 243 - 249:

- Tätäkö se luonnonsuojelu sitten on, kysyvät karhun ruumiin löytäneet eränkävijät Pekka Himasjoki ja Björn "Nalle" Ekström. - Metsästäjät eivät saa pyytää edes häirikkökarhuja, mutta luontoväki saa kuristaa petoja elävältä.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Tiedotustilaisuus, jonka minäkin haluaisin nähdä (Sivuilta 234 - 242)

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi uuden kännykän lanseeraaminen on salamavalojen välkyttelyn peruste. Pukumies vilahtaa lavalle jostain verhojen raosta, jättimäinen sali täynnä ihmisiä, eturivissä kuvaajaat tungeksivat. Aah ja ooh, nyt se pukumies pitää nakkisormissaan jotain pikkiriikkistä maailman kahdeksatta ihmettä: uusi Nokia Samea on ilmestynyt! Entistä paree kamera! Sisäänrakennettu ydinase! Kuvatakin voi!

Miksi kännykästä on tullut maailman tärkein tavara? Joidenkin mielestä. Itse pidän tärkeämpänä esimerkiksi kumisaapasta. Sen hyvyys on arjelleni todella tärkeää. Mutta kappas, Nokiahan voi nyt palata perusosaamiseensa eli kumisaappaiden valmistukseen. Tiedotustilaisuuden/lanseeraustilaisuuden konsepti olisi jotain tällaista:

* Rumpujen pärinää, valot sammuvat salista, pimeässä lavan keskelle lompsii joku.
* Hallituksen puheenjohtaja! Jalassaan uudet Nokian kumpparit! Kädessään erikoisversio, tuunattu läpikuultava nokialainen!
* Ooh ja aah! Salamat räiskyvät. Pj esittelee saapasta joka suuntaan.
* Saatesanoja: Toimintamme kulmakivenä on täydellinen lesti. / Nokia - connecting rural people / Personoi askeleesi, uuteen malliimme saa vaihdettavat kiristysnauhat / Astukaamme uuteen uljaaseen maailmaan

Sivuilta 234 - 242:

****
- - -
(Ei pysty. Olen niin hämmentynyt tästä Nokian uudesta käänteestä. Ei vaan irtoa ny.)

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Pyhä yksinkertaisuus (Sivuilta 229 - 233)

 Kuva: last.fm

Puutalobaby-blogissa irvaillaan bloginpitäjien valkoisille, tyhjille ja avarille kodeille. Tai tuodaan esille, että itsellä nyt on erilainen koti. Blogimatoista ja muista nykyajan kummallisuuksista nyt saisi vitsejä ja sketsejä aikaan, mutta kyllä se totta on, että ympäristötekijät vaikuttavat. Jos koti on täynnä tavaraa, se ahdistaa. Pula-aika on todellakin takanpäin eli kamattomuus ei ole rasite vaan luksusta.

Kollegani asuu perheineen melko ahtaasti. Hän oli saanut raivattua makuuhuoneeseen kohdan, jossa ei ollut vaaraa törmätä tuoliin, sängynjalkaan, kaiteeseen tai lehtitelineeseen. Hän kuvaili innoissaan, miten mahtavaa on kävellä siitä vaan lennokkaasti, suih vaan mä meen siitä edestakaisin.

Voin uskoa sen.

****

Sivuilta 229 - 233:

Opiskelutoverini oli julkaissut kirjan minimalistisesta elämäntavasta. En ajatellut hetkeäkään, että kirja olisi kertonut minkään sortin kulutusvastaisuudesta tai oman ruuan kasvattamisesta. Kirjan antia olivat erilaiset sisustusratkaisut: Näin rauhoitat kotisi tavarakaaokselta. Kirjassa esiteltiin seitsemän "erilaista" kerrostaloasuntoa, joiden päävärinä oli valkoinen ja lisävärinä musta. Asunnoissa ei ollut mattoja (mahdoton ajatus vetoisessa rintamamiestalossa) eikä irtotavaraa. Paitsi muutama asetelma rouheita antiikkiesineitä ja iloluontoisimman asukkaan vessaan järjestelemä kitch-esineiden alttari. Kieltämättä Herrey's-yhtyettä esittävä rintakuva oli hieno.

tiistai 20. elokuuta 2013

Sateenkaari on iäksi pilattu (Sivuilta 224 - 228)

Virkistysuimala Sateenkaaressa Lapualla saa viihtyä 1,5 tuntia kerrallaan. Kuva: www.lapua.fi

Kaikki respektit Paavo Arhinmäelle, mutta ei Jelena Isinbajevalle, kuten Jari Tervokin sanos. Homojen oikeudet olkoot kuten kaikkien muidenkin, en saata nähdä mikä siinä nyt voi olla niin vaikeaa putineilla ja muilla.

Mutta se sateenkaari. Onko sateenkaari ja sen värit nyt iäksi omittu symboloimaan seksuaalivähemmistöjä? Tuo ikiaikainen lastenkirjain kuva-aihe! Jonka päässä odottaa kulta-aarre! Jos lapseni piirtää päiväkodissa toistuvasti sateenkaaria (kuten tekee), onko se hänen tapansa puolustaa homojen oikeuksia? Tai kertoa omasta suuntautumisestaan? Miten sateenkaari minkä tahansa uuden lastenkirjan tai animaation kuvituksena voisi olla koskaan enää vapaa tuosta merkityksestä?

Miksei Linnanmäellä ole enää Sateenkaari-laitetta (Rainbow)? Onko päätöksen taustalla arvolatautuneita ajatuksia?

***

Sivuilta 224 - 228:

Koskaan ei tanssittu Nestorin häitä... Pete ja Iiska hoilasivat ja nyyhkyttivät. Olin kuvitellut Juha Vainion liikuttavan vasta yli viisikymppisiä.

torstai 15. elokuuta 2013

Siksi elämäntaitobloggaajien hymistelyt ärsyttävät. (Sivuilta 217 - 223)



Ne bloggarit ja Facebook-päivittäjät (Te tiedätte, keitä Te olette), joiden anti on jotakuinkin tätä:

* Nauti jokaisesta päivästä kuin se olisi viimeinen.
* Tee mitä haluat, koska life is so fucking short etc.
* Älä ajattele mikä sinua nyt ärsyttää, vaan sitä, mikä sinua tänään ilahduttaa.
* Rakasta itseäsi ja sitten muut rakastavat sinua (ja muuta etäisesti Jeesuksen Rakkauden kaksoiskäskystä ammentavaa).


Ne ärsyttävät. Pitkään olin sitä mieltä, että niin on, koska olen itse elämän lainalaisuudet tajuava inhorealisti. Ymmärrän, että kukan haistelu ja jonkun saatanan aarrekartan askartelu ei vät poista sitä tosiasiaa, että maailma hukkuu paskaan ja luonnonvarat kupataan tyhjiksi ja suurin osa ihmisistä on täysiä idiootteja, mutta niin ollen yleensä äärimmäisen lisääntymiskykyisiä. Nämä elämäntaitohymistelijät pakenevat mietelauseittensa taa tätä todellisuutta, psyykkaavat itsensä jollain positiivisuuskukasta uutetulla huumeella erinomaiseen, valheelliseen flow-tilaan.

Pitkällisen itse- ja maailmantutkistelun jälkeen on todettava, että olen ollut väärässä. Todennäköisesti moni näistä tyypeistä tajuaa vaikka mitä, toimiikin sen eteen, mutta sen lisäksi on niin älykäs, että on päättänyt olla pahoinpitelemättä itseään vuosikausien vitutusfiiliksellä ja itseriittoisella kyynisyydellä.

Sen vuoksi he ärsyttävät, koska itse en pysty samaan. Piru vie, tässä pehmenee/viisastuu/vanhenee kohta niin paljon, että tulee lainanneeksi pian jonkin elämäntaito-oppaan. Tai lukeneeksi Vastaisku ankeudelle -blogia.

Tämä EI POISTA sitä nykytilannetta: olen kroonisessa vitutusfiiliksessä ja itseriittoisen kyyninen.

PS. Kirjani biisilista kasvaa. Suuresti ihailemani sanoittaja Maija Vilkkumaa on pian julkaisemassa esikoiskirjansa ja olikos se niin, että siinä on jotain soundtrack-viritystä? Olisis aika rautaa julkaista yhtäaikaa kirja ja soundtrack  - onko sellaista tehty? Miettikää mikä lukukokemus. Aina kun kirjassa mainitaan joku biisi, lukija laittaisi sen soimaan.

****

Sivuilta 217 - 223:

Rauli levitti mielellään huhua, jonka mukaan läpäisimme luomutarkastuksen joka vuosi vain sen vuoksi, että minä annoin Pro Agrian tarkastajalle. Näytti hassulta, kun dokumentin musiikkina oli Aviciin Wake Me Up sen kohdan taustalla, jossa tarkastaja ja minä kävelimme hernepellon laitaa. Taustalla näkyi lato, kuin olisimme kävelleet kohti sitä. XXX ei ollut voinut saada käyttöoikeutta täle biisille, eikö se ole joku hittikin.

torstai 8. elokuuta 2013

Kun todellisuus on tarua ihmeellisempää (Sivuilta 214 - 216)

On kohtaamisia, ihmisiä ja tilanteita, jotka ovat niin uskomattomia, että romaanissa ne tuntuisivat epäuskottavilta. Siksi hahmot, joita kirjaani otan, on latistettava. Muuten tästä tulee fantasiaromaani.

Sivuilta 214 - 216:

*********

Kuvioon turtui, vaikka XX tajusikin, ettei se ollut hyvä. Raviurheilun maailmassa oli aina ollut näin ja tuli aina olemaan. Ilmiö oli tuttu formulasta tai bändeistä: rumakin autokuski tai kitaristi, kunhan oli julkkismiljonääri, sai rinnalleen missin. Ravivalmentajat ja ohjastajat ja tallinpitäjät eivät tosin olleet miljonäärejä, läheskään - useimmilla ei ollut varaa edes toimivaan autoon - mutta jotain pääomaa heillä oli.

maanantai 5. elokuuta 2013

Ja kirjani nimi on... (Sivuilta 206 - 213)

Laita Googlen kuvahakuun hakulauseke: funny book titles niin selviät seuraavasta 15 minuutista työpaikallasi. Ainakin.


Tiedän että olen tekonäppärä. Joten sovitaan, että kyseessä on romaanikäsikirjoitukseni työnimi. Lopullisen keksiköön kustannustoimittaja. Tad-da-ta-taaaa... kirjani nimi on Suren jälkiä.




Ja vastaus kysymykseenne on kyllä. Kesäyöt ovat kuluneet punaviiniä litkien ja käsikirjoitusta hitaahkosti takoen (kokeilin jopa opiskeluajoilta tuttua kikkaa sivumäärän kasvattamiseen: kirjasinkooksi 13 ja riviväliksi 2). Joten märästä kesästä jotenkuten selvinneenä jäljelle jäi hienoinen taiteellinen masennus ja murhe. Siksi kirjan nimi on teatraalinen. Sisällöllisestihän nimi voisi kuulua vaikka että Elämäni himoshoppaajana ja kuinkas sitten kävikään. 

****

Sivuilta 206 - 213:

Niin paljon kuin omaa seuraani ja yksinoloa rakastinkin, illat ja yöt yksin kotona eivät olleet mieleeni. Traumatisoiduin lapsena vapaasta televisionkatselusta niin, että vielä aikuisenakin Dracula ja naamioryöstäjät tulivat uniin. Iltayön äänet ja ikkunasta näkyvä säkkipimeys olivat pitäneet minut säpsähtelevänä koko illan.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Kaupunkikauhistus kun "vauhtiveikot" asialla (Sivuilta 199 - 205)

Asun hyvin liki Seinäjoki-nimistä kaupungintapaista. Siellä järjestetään tulevana viikonloppuna Vauhtiajot-niminen urpoilutapahtuma, jossa kai rallitetaan autoilla (onneksi tällä kertaa oikeasti kaupungissa, asvaltilla ja siellä, missä autoja muutenkin on eikä metsätaipaleilla luonnon helmassa kuten ralliurpoilla useimmiten on tapana) ja ryypätään ja kuunnellaan Popedaa.

Kaupunki ei kaunistu eikä sulostu, kun Vauhtiajojen yleisö saapuu paikalle, kuulemma jopa ulkopaikkakunnilta asti. Kuten vaikkapa Kankaanpäästä. Silmiinpistävä ja -sattuva oli tänään se elintarvikeliikkeissä liikkunut asiakaskunta: miespuolista, kovaäänistä, valitettavasti ilman paitaa kulkevaa, runsaan vatsan omaavaa, palanutta nahkaansa esittelevää, värikkäillä aurinkolaisella punaisia silmiään peittelevää ja ihmeellisen usein blondattua tukkaansa (tai kaksiväristö) geelillä pystyyn nostanutta. Ja älämölö siis kova. Ja haju ei kovin lauhkea. Ja kaupan ulkopuolella odottaa kaksoisolento, selvempänä vain. Autossa on rallilippua ja kirkuvankeltainen pinta, megakaiuttimet ja tarroja joissa lukee jotain tyyliin Jeekermaister Racing. "Jee jee hallitus jäi kotia nyt piletetää jätkät hieman. Vittu saatana Järvine jos ei oo varannu meille paikkoja pääkurvista nii saatana mä verän sitä turpahan."

Siinäpä päällimäiset tunnelmat tämänpäiväisestä asiointireissusta maakuntamme keskukseen.

***

Sivuilta 199 - 205:



Miten tuo ämmä muka voisi olla naispuolinen Theroux? Sen tv-sarjahan oli vain äitiblogi pistettynä televisioon.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Sukupolvikokemuksia? (Sivuilta 191 - 198)


Facebookissa on ryhmä, jossa 1980-luvulla lapsuutensa ja nuoruutensa eläneet ilakoivat kasariesineiden ääressä. Kuka muistaa tämän karkkipussin? Entä tämän leipäkoneen? Diskobändin?

C-kasettikin on kuulemma sukupolvikokemus. Ei oman aikansa tallennusväline, vaan jotain joka rakentaa identiteettiäni vielä nyt vuonna 2013. Minähän todella tiedän, mitä c-kasetilla ja lyijykynällä on tekemistä toisensa kanssa. Olen myös pyörittänyt kaverin puhelinnumeron ja saanut maustettua jogurttia pikkupikarissa ehkä kerran vuodessa. Markan irtokarkkipussi oli oikea jättisäkki ja limsaa juotiin 0,3 l pullo synttäreillä puoliksi sisaruksen kanssa.

Hmm. Yhdistääkö meitä 70-luvulla syntyneitä puute? Nykyään kaikki on niin ylenpalttista: limpsaa juodaan joka päivä, irtokarkkipussi painaa kilon, musiikkia saa rajattomasti netistä ja telkkaristakin tulee musavideoita eikä tartte odottaa viikon kohokohtaa,  Timo T.A. Mikkosen juontamaa Hittimittaria. Ja kännykänperkeleen ja somen ansiosta kaverit ovat tavoitettavissa kaiken aikaa ja kaikkialla. C-kasetti opetti myös kärsivällisyyttä: biisiä ei voinut noin vain vaihtaa seuraavaan. Puolen kelaaminen kesti minuutteja.

***

Sivuilta 191 - 198:

Ketsuppipurkki näytti tutulta. Tismalleen samanlainen kuin lapsuudessa. Sama homma karkkihyllyllä: nostalgiannälkäisille ammoisia merkkareita ja Raitatoffeeta. Nerokasta. Näin saadaan ihmiset ostamaan tavaraa, vaikka he oikeasti haluaisivat muistoja. Riitta nuuhki Anytime-merkkisiä meikkejä ja Elnettin hiuslakkaa. Koulun disko ja Markku lumipestyssä farkkutakissaan. 


Ennen vanhaan lapset viettivät samassa takissa ja farkuissa koko yläasteen. Varsilenkkarit vaihdettiin uusiin kun toisestakin irtosi pohja. Ei se merkki köyhyydestä ollut, mutta jostain, josta nyt ei näkynyt jälkeäkään.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Helvetin rikkaat eläkeläiset (Sivuilta 183 - 190)

Eläkeläiset mussuttavat, että olemme työmme tehneet ja veromme maksaneet. Nyt on teidän vuoro. He nostavat ylisuuria eläkkeitään ja ostelevat uusia autoja ja kakkosasuntoja ja viettävät osan vuodesta jossain Marmariksella ryppyistä nahkaansa käristäen. Pari kertaa vuodessa he tulevat Suomeen hammaslääkäriin ja ilmaiseen terveydenhoitojärjestelmään niiltä osin kuin se heille sopii. Käyttävät eläkerahansa ulkomailla, mutta kuppaavat toki Suomea kun siltä tuntuu.

Kyllä se niin on että minua korpeaa se, että osa eläkkeistä on perusteettoman suuria. Ja niitä nostavat kuvittelevat todellakin ansainneensa ne.

Nyt-liitteen juttu keväältä.

****

Sivuilta 183 - 190:

Arvaappa paljo Turkis maksaa banaani? No ne on tosi kalliit, saman verran kun Suames. Muut hedelmät on tosi halpoi, banaanei me ei koskaan ostetakka. Muutamal liiral - se o Turki raha - saa koko kärryllise hedelmi. Ja sit meil on semmone tukkukortti mil me saara tukkuhinnoil kuivatuatteit simmottist Metro-tukust. Se on vähä hys hys, ku ei sellasta korttia ole ku Koistisil ja meil. Me saatti se ku ostetti se meirä asunto nii alus. Muut tuli pal myähemmi.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Ja katso he myyvät sielunsa (Sivuilta 180 - 182)

Blogit ovat pelottavia. Yhä useampi bloggaaja tienaa blogillaan ja uhraa sisältönsä markkinatalouden alttarille. Milloin tarjotaan arvontapalkinnoiksi vaatteita, jolloin kehutaan uutta tv-kanavaa. Uusimpana, johon törmäsin, esimerkiksi vuosia seuraamani Salamatkustaja. Hän liitti bloginsa osaksi Babler Oy:tä ja heti oli blogilla juttua Elisa Kirja -palvelusta. Samankaltainen suo osui  Isyyspakkaukselle.

Plääh sanon. Blogit, nämä kansalaisjournalismin oivat alustat, miksi nekin pitää alistaa mainosmiesten billboardeiksi? Tämä markkinahumu on nyt (viimeistään) ahmaissut myös muut kuin muotiblogit.Ymmärrän tämän jatkumon ja kai jotenkin myös hyväksyn sen. Mutta ei kai minun tarvitse pitää siitä?

PS. Näin kaupassa Pasi Rautiaisen. Seinäjoella ei usein näe julkkiksia. Saankohan näiden supersuosittujen blogien ja julkkisten maininnan vuoksi kävijöitä blogilleni?

***

Sivuilta 180 - 182:

Vittu Saatana. Mitä enemmän soodastriimiä mainostetaan, sitä enemmän jengi luulee sitä tarvitsevansa. Eihän hanavettä voi juoda! Sehän on raakavettä. Ihan kuin raakamaitoa, jossa ei viranomaisetn mielestä voi kuin korkeintaan kylpeä. 

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Täältä tulee Kohukirjailija (Sivuilta 178 - 179)

Etuliitteen kohu saa nyky-Suomen medialta melko helposti. Mietin tätä päivänä muutamana, kun tajusin että yksi kirjani hahmoista on... kaikkien ihmisten paheksumaa lajia. Rankasti. Siis kaikkien paitsi niiden. Itseänikin puistattaa hänestä kirjoittaminen. Olen tätä hahmoa varten myös haastatellut niitä (netin turvallisentuntuisen välimatkan päästä).

Mietin, jos käy niin, että kirjani julkaistaan ja saisin taivuteltua jonkun toimittajakaverini kirjoittamaan siitä arvion, pysähtyykö arvioija Leinon tarinaan? Se on kauhea. Olenko sitten, jos kirjani jonkin julkaisukynnyksen ylittäisi, se esikoiskirjailija joka kirjoitti niistä. Minkälainen sairas hullu niistä haluaisi kirjoittaa?! Olisinko kohukirjailija?

Eräs ystäväni on sitä mieltä, että olen kirjailijana (sitten kun) juuri oikeanlainen: nuorehko (!) koulutettu nainen. Eli jos julkaisen, minulla olisi mahdollisuuksia siihen, että kirjastani myös joku kritiikki kirjoitettaisiin. Useimmistahan ei, vaan kirjoja tulee ja menee ja niitä ostavat lähinnä sukulaiset ja muut ehkä alelaarista.

Itse olen eri mieltä. Kirjoittavia freelancetoimittajia on jo riittävästi. Mutta jos on hiljainen kulttuurikesä tai muuta... ehkä ajaudunkin kohukirjailijaksi?

****
Sivuilta 178 - 179:

Kun kukaan ei hyväksy. Ei ainoastaan ole hyväksymättä vaan myös halveksii ja vihaa, ei sitä halua ajatella. Jos sitä ajattelee, sen ymmärtää ja antaa sen vallata kaiken, ei vaihtoehtona ole kuin itsemurha. Asian ajatteleminen olisi kuin kestämättömän kova ääni valtaisi hermojen jokaisen reseptorin. Leino oli lukenut jostain fantasiakirjasta muurahaisten kuolevan, kun ihminen viesti niille liian kovalla äänellä (eli eritti liian voimakkaasti viestinnässä tarvittavia hajuja). Niin Leinolle kävisi, jos hän antaisi.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Ratsastusurheilun pimeä puoli (Sivuilta 174 - 177)


Tapahtui muutama vuosi sitten Helsingin Ruskeasuolla: Olin treenaamassa maratonille. Lenkkini kulki Ruskeasuon tallien ratsastuspolun vierustaa. Yhtäkkiä kuulin takaani fantastista ääntä, laukkaavan hevosen kavioiden pehmeät iskut tantereeseen ja tuulen huminan. Pitkä, salskea mies ratsasti kuin jumaolento, komealla mustalla hevosella. Ratsastajan viitta lepatti tehostaen satumaista tunnelmaa. Ratsukko kiisi ohitseni ja katosi mutkan taa.

Vielä tänä päivänäkin väitän itsepintaisesti, että hevosta ratsastaneella Ville Virtasella oli yllään viitta, eikä kyseessä todellakaan ollut hevosen puoliloimi.

Siksi ilahduinkin kun luin Hesarista Virtasen kirjoittaneen uuden romaanin, Hevosen tajun. Se sijoittuu kilparatsastuksen maailmaan ja ilmeisesti kertoo sen raadollisesta puolesta. Sen kirjan haluan lukea mahdollisimman pian.

Kaikenlaista paskaa hevoset saavatkin ihmisten puolelta sietää. Googlatkaa vaikka 'rollkur', se avaa ainakin jotakin. Ja kyse on niinkin sivistyneestä lajista kuin kouluratsastus. Eli ei se hevosten huono kohtelu rajoitu sinne brasilialaiselle teurastamolle.

PS: Mihin Ville Virtasen karisma perustuu? Ei hän kovin klassisen komea ainakaan ole.


(Mukana myös Leena Rehumäki! Minulla oli lukiokaverina poika, jonka lempinimi oli Leena Rehumäki. Kummallista! Terveisiä vaan Jyrkille.)

****
Sivuilta 174 - 177:

Saatuaan muusikon  mökin välitettäväkseen, eivät Riitta Raatteen odotukset pompahtaneet korkeuksiin. Sitä mökkiä myytäisiin kauan. Kukaan normiostaja ei maksaisi sitä hintaa, mitä muusikko pyysi. Äänitysstudioksi muutettu pihasauna alensi hintaa, ei nostanut sitä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Taiteilijat ja alkoholi ne yhteen sopii (Sivuilta 169 - 173)

Kukaan nykykirjailija, ainakaan suomalaisista, ei suurin surminkaan tunnustaudu viininlipittelijäksi. Ei, he kaikki joogaavat, meditoivat, juovat smoothieita ja ultrajuoksevat. Ihan kuten rokkaritkin. Juoko enää edes Riku Korhonenkaan?

Juomattomissa ihmisissä on jotain epäilyttävää. Ja ärsyttävää. Heitä tietenkin ärsyttää, että se joitakin ärsyttää, joten heiltä ei voi missään nimessä tiedustella, miksi he eivät juo. Esittäisivät vain "nasevan" vastakysymyksensä: miksi itse juot? Ja muka "osaavat pitää hauskaa selvin päinkin" ja "ei haittaa yhtään vaikka muut juovat". Joo ei niin.

Myös teenlipittäjät ovat epäilyttävää porukkaa. Miksei muka kahvi kelpaa? Suomalaisten kansallisjuoma. Tai ihmiset, jotka sanovat etteivät koskaan syö karkkia.

Alakuloista juhannuksen lopetusta kaikille!

******

Sivuilta 169 - 173:

- Mä katoin oikeen et miten toi pääsee lähtemään tuosta. Jollain urpojen pyhällä hengellä ne housut pysyi, ei valahtanu nilkkoihin, mutta uskomattoman jurpolta se eteneminen näytti. Juoksuaskeleita se hoppari ei olis pystyny ottamaan. Ja tuskin olis kunnollisillakaan housuilla pystyny, sellasen energialitkun kanssahan se löysis siitä lähti. Hyi helvetti mä sanon.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Miälenvikast läpändeerost (Sivuilta 160 - 168)


Siis apua (aa-puu-va!). Romaanikäsikirjoitukseni tekstit ja hahmot niissä tuppaavat yhä useammin olemaan kuivan humoristisia. Sketsihahmoja melkein. Ainakin tavallaan. Tahi sitten tapahtumat saavat odottamattomia ja naurettavia piirteitä saavia käänteitä. Ihan kuin oikeassakin elämässä: katselepa ympärillesi, niin huomaat että useimmista läheisistäsi (kaikista!) saisi aikaan karikatyyrisketsin. Sinustakin saisi.

Ja ongelma oli? No, kirjani perusviesti on hyvin musta ja ankea. Miten nämä hassunhauskat toopet sopivat siihen?

Uskokaa tai ette, minä onnistun muokkaamaan ne siihen jetsulleen* hyvin. Tällä hetkellä olen vieläpä sellaisessa tilassa, että voisin kirjoittaa päivät pääksytysten, en vain liuskaa päivässä. Harmi vain että meneillään on vuoden kiireisimpiä aikoja niin freelancetoimittajan töiden kuin maatilankin kanssa. Lisäksi meillä aloitellaan maailman suurinta (kirvesmiestä lainatakseni) remonttia.

Vielä pari kirjallista huomiota:
1) Luin viimeksi Juha Itkosen Hetken hohtava valo. En tykännytkään siitä, en jaksanut lukea keskittyen. Ihan hyvä homma, sillä ei ole tervettä, että kaikki Itkosen kirjat olisivat todella hyviä.

2) Olen lukenut Liza Marklundeja nyt urakalla ja kas kummaa miten ärsyttävää voi olla, kun en ole lukenut kirjoja aikajärjestyksessä. Marklundeista on sanottava sekin, että vaikkei niissä mässäillä ruualla ollenkaan kuten Viisikoissa, aina kun kirjoissa mainitaan jokin ruoka tai juoma, minun tulee nälkä tai jano. Johtuisiko se siitä, että Annika B. on niin laiha? Alitajuisesti haluan lihottaa häntä?

*Koska olen juuri kirjoittanut tuosta Fiia Yli-Petäys-Lindholmista, tarttuu hänen sanavarastonsa minuunkin. Jetsulleen. Jehna.





**************

Sivuilta 160 - 168:

Ota senkka nenästä. Jostain syystä tuo vanha vitsi nauratti yleislääketieteen erikoislääkäri Fiia Yli-Petäys-Lindholmia vielä työpaikalle saapuessaankin. Ei varmaan pitäisi, Yli-Petäys-Lindholm hymähti mielessään. Lääkäri ja kaikkea

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Olen jumala ja siksi voin tehdä mitä vaan (Sivuilta 158 - 159)

Koiraihmiset. Hannele voisi olla koiraihminen. Sellainen, jolla on pussittavan, koiranruokamerkillä brodeeratun treeniliivin selkätaskussa koulutuspatukka. Makkaralta haisevat kädet. Hannele polttaisi tupakkaa. Koirarotuna joku klassikko, sakemanni vaikka.

Voiko käsikirjoitukseni koskaan valmistua? Suurimpia syitä sen esteenä ei ole ajanpuute vaan lyhytjännitteinen luonteenlaatuni. Tiedän, että osaan kirjoittaa, mutta olen tietoisesti valinnut toimittajan ammatin, missä kirjoitetaan aika lyhyitä tekstejä ja sitten siirrytään seuraavaan. Jokaisessa pidemmässä projektissa olen kyllästynyt ja tuskastunut - jo yrityksen vuosikertomuksen tekeminen on pitkäpinnaisemman puuhaa.

Mitä tästä kirjasta voi siis koskaan tulla? Kyllästyn henkilöhahmoihin ja heidän kuvioihinsa ja haluan keksiä heille muutoksia.

Kollega (toimittaja ja julkaissut romaanikirjailija) neuvoi tekemään novellikokoelman. Mutta onko se periksiantamista? Lukeeko kukaan novelleja? Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä on kyllä erittäin hyvä novellikokoelma, mutta en taida pystyä siihenkään. Minulla kuitenkin on päähenkilö(t) ja juoni. Eivät ne novelleihin taivu.

Tarvitsisin ehdottomasti kaitsemista. Kirjoittajakoulukin (Kriittinen korkeakoulu) aikanaan käymättä, kun kaikki asiat tapahtuvat aina Helsingissä ja täältä vaan on liian pitkä matka.


****

Sivuilta 158 - 159:

"Siitä se ajatus sitten lähti" sanoisin.

Kuvittelin itseni pitämässä Power Point -esitystä yrittäjäkurssilaisille. Miten voisin kertoa, että bisnesideani on tappaa ihmisiä?

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Festarit joilla voisi vielä käydä (Sivuilta 156 - 157)


Kuvassa olen ns. perunateatteriin lähdössä. Istutin perunaa (hävettävän myöhään, survivalisti minussa lyö itseään) ja toivon, että se esittäisi parastaan ja voittaisi riekkuvan rikkamaton.

Asuinpaikkakuntani rokkiylpeys on Provinssirock. En ole käynyt siellä vuosiin, se on liian lähellä kai ja olen myös liian epäkiiinnostunut nykyajan artisteista. Blur lienee Provinssin päätähti, ja sen (Song2!) tahdissa olen kyllä nuoruudessa hyppinyt, mutta antaa olla taaskin.

En ole kovin kokenut festarikävijä. Olen kokenut vain Rantarockin (juu se on jo kuollut mutta aina kun se eli, olin siellä), Provinssin, Ankkarockin, Tuskan, Pori Jazzin ja Ruisrockin. Tangomarkkinoilla olen ollut, mutta todellakin vain työasioissa.

Vaikka olen tällainen hippikin ja nimimerkkini on Mari Johanna, en ole koskaan ollut Faces-festareilla. Vaikka ajatukseni ovat kulutusvastaiset ja vaikkajamitä, batiikkivärjätyissä vaatteissa viihtyvien ihmisten seura oudoksuttaa.

****

Sivuilta 156 - 157:

Ensimmäistä kertaa elämässäni teki mieleni lyödä. Ei mitään läpsimistä avokämmenellä. Nyrkki puristui ja halusi pamahtaa poskiluuhun.


perjantai 7. kesäkuuta 2013

Miesten kanssa olemisesta (Sivuilta 152 - 155)

Toimittajan työssäni työparinani on usein valokuvaaja, mies. Vietän heidän kanssaan pitkiä yhteisiä hetkiä keikkapaikoille ajellessamme. Kerroin tässä eräänä päivänä kaverilleni, että juuri tulin keikalta "onneksi kuvaaja ajoi", sanoin. "Oliko hyvän näkönen? Olik sutinaa?"

Olik sutinaa? Emme edes olleet Annen ja Ellun kuvauksissa vaan ihan tavallisessa arjessa Vaasan torilla. Kaverilla myrkynvihreät crocsit ja tahmainen lapsi käsipuolessa. Siideri saati minkään muun sortin vapaus vain villinä visiona mielessä. Näin se kaverini silti kysyi ja tuijotti kysyvästi.

No. On ihmisiä, joiden mielestä mies ja nainen pakkautuneena alle metrin etäisyydelle toisistaan (auto/työpaikka) ajautuvat auttamatta seksiin. Siis jos paikalla ei ole muita ihmisiä esteinä. Olin muutama vuosi sitten projektissa, missä lähin työtoveri oli (esi)mies. Projektin loputtua hän pienessä sievässä, seurueessa, totesi ylpeillen, että meillä ei Mari Johannan kanssa koskaan, koko kesänä, ollu mitään. Hän piti tätä meriittinä, sillä useimmiten hän kuulemma piti vispilänkauppaa naisalaistensa kanssa. (Pitääkö yhtälö sisällään sen, että ne naisalaiset ovat tahdottomia objekteja? Mielestäni tämä herrasmies ei ollut niin vastustamaton, etteikö oma tahto naisilla enää pelaisi.)

Eikö tämä ole kummallista? Aivan kuin yläasteella. Jos tyttö seisoi pojan vieressä välitunnilla, he seurustelivat. Muissa merkeissä eivät tytöt ja pojat ota toisiinsa mitään kontaktia. Siispä kun istun parituntisen ajan autossa nuoren mieskuvaajan kanssa, poikkeamme automaattisesti jollain levähdyspaikalla kuksimassa. Se on ihmisen luonto? Ihanaa. Olispa pian keikka.

PS. Uusimmassa Nyt-liitteessä oli juttua survivalisteista. Heikäläisistä on juttua minunkin romaanikäsikirjoituksessani. Rautaa.

***********

Sivuilta 152 - 155:

Krisse kuulosti naisen nimeltä ja se oli Rautasen mielestä erittäin siisti ja suotuisa homma. Krissen kanssa ajossa olleessaan Rautanen mieluusti mainitsi tästä vaimolleen. Vaimo kihisi liemissään ajatellessaan kapeasääristä ensihoitaja Kristiinaa paksureitisen Rautasen vieressä. Varmasti yön tunteina olisi hiljaista ja rauhallista ja takana sänkykin valmiina.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Pthyi mukavuuksille (Sivuilta 148 - 151)

Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja Stiina Haaso kertoo kolumnissaan kaipaavansa todellakin mökillä juoksevaa vettä ja muitakin mukavuuksia. Kun yhden lapsen taloudessa on inhaa kun tiskivesi on kylmää ja rasvaista. Hän ymmärtää kolumnissaan nykysuomalaisia, jotka haluavat mökillä rentoutua, eivät stressata ja uurastaa. Sen vuoksi mökit ovat kuin kakkoskoteja, joissa on telkkarit, videot, tiski- ja pyykkikoneet ja perkeleen sähkökiukaat.

Minä en tajua tätä. Jos nykysuomalainen on työssään niin stressaantunut, eikö se mökkipuuhastelu vedenkantoineen olisi nimenomaan mainiota vastapainoa ja stressinpoistoa? Jos kaikki toimii kuten kotona kerrostaloasunnossa, miten se suomalainen rentoutuu? Makaamalla? Ei voi toimia. Näkeehän sen useista.

Olin myös kuvitellut, että Maaseudun Tulevaisuuden väki on metsäsuomalaiskansaa parhaimmillaan. Raivaa itse mökkimetsänsä ja tuo sieltä halot, savustaa teurastamansa lampaan maakuopassa ja syö sääskiä välipalaksi. Mutta ei. Samaa saatanan rentoutujaporukkaa.

******

Sivuilta 148 - 151:

Kerta kerralta oli vaikeampaa esittää. Kiinnostunutta. Hyväksyvää. Normaalia? Tavallista? Oliko se ikä, mikä sen teki? Vai kyllästyminen? Toisteisuus. Kun riittävän monta iltaa istuu ja hymistelee ja vuosia kertyy ja kertyy, alkaa naamio rapistua ja lopulta karista pois. Melkein tunsin, miten se kuoriutui. Nypin sen riekaleita. Pitkiä suikaleita. Kiia, Vilma ja Satu olivat kuin eivät huomaisi vihreän suomuisen ihoni paljastumista lainkaan.

torstai 30. toukokuuta 2013

Kaupalliset radiokanavat loivat tämän tekstin (Sivuilta 146 - 147)

Ajelin juttukeikalta pitkää metsätaivalta, kun autoradiosta katosivat kaikki järkevät kanavat kuten Yle Puhe. Kuului vain SuomiPop, Nova ja Voice. Raivoa ja itkua herättäviä sisältöjä niissä. Minä kun kaipaisin vain matkamusiikkia. (Hanskalokerossa oli vain Parhaat Lastenlaulut vol 2. Mieluummin valitsen hiljaisuuden.)

Suomipop-kanavalla kerrottiin pitkässä, verenpainetta nostavien pitkien mainosten tauottamassa, insertissä jostain julkkisten uimahyppykisasta. Olisiko ollut Rosa Meriläisen känisevä ääni, joka sitten arvioi näitä hyppyjä, joita ei kai ohjelman ulosajoaikaan oltu vielä hypätty ensimmäistäkään. Ei juuri puuduttavampaa voi olla. Missä musiikki? Novalla ja Voicella jankutettiin jännityksensekaisilla äänillä, miten tänään on julkistettu Vain elämää -ohjelman osallistujat. Valintoja tulee analysoimaan se ja se. Ja sitten mainoksia. Näitä riitti koko parituntisen matkan ajaksi.

Nämä televisio-ohjelmien tyhjät mainokset radiossa ovat jopa ärsyttävämpiä kuin ne kuulijoiden yltiörajusta typeryydestä kertovat kisat, joissa jengi soittaa hädissään ohjelmaan voidakseen voittaa Arttu Wiskarin levyn, Suomipopin kärpäslätkän tai Atrian grillipihdit. Tai unelmalaukun. Unelmalaukku? Mitvit. En vaan ymmärrä. Onko laukku kenties täynnä käteistä? Sisältääkö se reseptin maailmanrauhaan?


******
Sivuilta 146 - 147:

Miksi lasten piti nykyään harrastaa niin paljon? Miksi harrastusten muka piti maallakin olla sellaisia, että niitä varten pitää ajaa kymmeniä kilometrejä suuntaansa? Kotipihalta alkavaa harrastusta ei tiemmä lasketa harrastukseksi lainkaan. Siihen piti liittyä lämmitetty halli, treeniryhmä, valmentaja, erityisvarusteet ja varatut vuorot. Postinjakajien rouvat saivat lasten kuskauksesta alibin perseensä leviämiselle. Kuinka monta kertaa Timo oli kuunnellut Johannan siteeraavan perhelehtiään "Olen perheen autokuski 24/7". Ja ne siteeraukset sisälsivät vain vaivoin peiteltyä ylpeyttä. "Uhraan itseni perheen hyväksi". Oikeasti ne taksikuskirouvat uhrasivat lapsensa ja heidän tulevaisuutensa.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Sivuilta 139 - 145: Hankkikaa oikeita ongelmia


Aina, kun maakuntalehdessäni ilmenee kirjoituksia turkistarhausta vastaan, ne saavat tällaisia nillityksiä: Menkää kakarat vaihtamaan vanhainkoteihin mummojen vaippoja!/Niin kauan kuin ihmisillä on maailmassa hätää, ei kuulkaa kannata eläinten pahoinvointiin puuttua./Kerätkää roskat tienvarsilta, se on paljon pahempi ongelma!

Eli eläinten kohtelusta viis, kun on niin pal suurempiakin ongelmia. Vaippamummot ovat aika kuumaa kamaa näissä mielipidekirjoituksissa. Ja onhan se erittäin todennäköistä, että eläinten oikeuksien ajamiseen elämänsä omistanut nuori (tai vanha) jättää asiansa ja rientää vapaaehtoiseksi vanhainkotiin. Eli kannattaa vain jatkaa kirjoittelua.

Joskus on kyllä paikallaan latistaa ihmisen kokemat ongelmat, rinnastaa niihin oikeita, satuttavia, vastoinkäymisistä rankimpia. En esimerkiksi antanut sympatiaa vierailijalle, joka valitteli kun ei ehtinyt katsoa Dexterin viimeistä tuotantokautta kun piti istua iltaa työkavereiden kanssa. Oli niin kauniit terassisäät. Mutta joskus mun täytyy ehtiä se Dexter kattoa. Ongelma vaan on kun ei oo aikaa.

Hän oli tosissaan. Tuolla kuvassa näkyvällä sitten tukin hänen valittavan turpansa. Juolavehnän kanssa kun luomuviljelijä yöt läpeensä taistelee, ei juolahda televisiosarjat mieleen. Terassilla istuskelusta näin lyhyesti unta.

Myöskään se, että olen erehtynyt lukemaan Juha Itkosen uusinta (Hetken hohtava valo), ei paranna mielialaa. Miksi kannattaa yrittää kirjoittaa, kun jotkut tekevät sen paljon paremmin? Ja vielä joka vuosi.



Sivuilta 139 - 145:

Laskin summan pöydälle. Siltanen sanoi ettei ole koskaan aiemmin nähnyt kahden sadan euron seteliä. Se toi hänen mieleensä lapsuuden, kun serkku toi Tallinnasta vessapaperirullan, joka oli kuvioitu viissatasilla, Kekkosilla. Nyt veskirullissa oli runoja. Lukeminen pitäisi vessassa kieltää, Siltanen paasasi. Peräpukamat tulee, jos hyyssissä pitkään viipyy. Siltasen kotona oli minuutin vessasääntö. Ovi piti myös aina jättää auki, sillä Siltanen tarkkaili perheensä vatsantoimintoja ja kurkkasi pönttöön ennen vetämistä. Siltanen oli Saksan-matkallaan nähnyt yleisessä wc:ssä pytyn, jossa tavara tippui ensin ikään kuin tarjottimelle, tarkasteltavaksi. Hän oli rakentanut samanlaisen, omavalmisteisella lisälaitteella, perheensä käymälään.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Kun keskustelukumppanilla on Kiitos 1939 - 1945 -paita (Sivuilta 137 - 138)


Miten keskustella ihmisen kanssa, jonka ilmiasu huutaa sellaista, mitä itse karsastat ja vastustat ja niin sanotusti dissaat? Mitä haluaa ihminen, joka kiittää t-paidassaan sotaveteraaneja, kertoa itsestään? Ihminen, jonka auton lisävaloissa on Suomen Leijona -koristeet?

Kirjassani on sivuhenkilö, joka on saanut kantaakseen kaikki nämä kliseet. Paidat, leijonakorut, Frederikin fanittamisen ja homokammon.

Vähänkö siis pysäyttävää kohdata arkielämässä ihminen, joka voisi olla romaanihenkilöni esikuva, mutta joka paljastuukin ulospanoaan paljon moninaisemmaksi. Se vie jalat alta. Vähän kuin tapaisi opettajan olutterassilla.

On toki terveellistä huomata, että arkkityyppien maailma on totta vain saduissa ja sarjakuvissa. (Kirjassanikaan se ei sitä ole, vaikka se satua onkin.)


**********

Sivuilta 137 - 138:

Elämäntaitokonsultti, mindfullness-ohjaaja ja Easel-terapeutti. Tyttö kävi varmasti valoenegialla. Olin melkein varma, että vaaleiden suortuvien taa piiloutuvat korvat olivat suippokärkiset.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Hygieenisyystasoista eli kuinka en kaipaa nestesaippuaa enkä käsidesiä (Sivuilta 134 - 136)

Olen viime aikoina joutunut tilanteisiin, joissa olen ymmärtänyt henkilökohtaisen hygieniani tason ja yleisen puhtausvaatimukseni - esimerkiksi astioiden kohdalla - olevan jonkin verran erilainen kuin joillakuilla muilla. Pois se minusta, että liikkuisin pesemättömänä kaupungilla tai järsisin tupakantumppeja maasta. Kiillotan itseni aina kotoa poistuessani ja maasta päin syön vain itse viljelemääni. Mutta on totta ja todellisuuttani, että runsaasti lemmikki- ja kotieläimiä sisältävä osa-aikamaanviljelijän arkeni on likaista. Hiekkaa sängyssä, surunauhat kynsissä jne.

Suurin osa ihmisistä on täysin ylihygieenisiä (ja moniallergisia) ja itkevät turhasta. Tänään vieras kieltäytyi pesemästä käsiään, kun tarjolla oli vain palasaippuaa. Eräs tuttu puolestaan kertoi inhoten tyky-päivästä, jossa metsäretken jälkeen ei ollut käsidesiä tarjolla, piti vain tarttua likaisin käsin makkaratikkuun. 

Silti sama palasaippuaa kammoava porukka ahtaa sisäänsä lisäaineita ja muuta moskaa. Lätkii iholleen ja hieroo päänahkaansa myrkkyjä. Jokin tässä yhtälössä syöksee tuhoon.

(Vaikka elänkin kuten elän, tuntuu silti ilkeältä tajuta, ruokalautasen ollessa jo lähes tyhjä, että tämä astia oli niin puhtaankiiltävä siksi, että koira oli sen nuollut. Sellainen liman tuntu siinä sitten on.)

***********

Sivuilta 134 - 136:

Nappasin kärpäsen vessapaperin palaseen. Siitä jäi lautasen pohjalle verinen rantu. Timo luulisi sitä pian mustaherukaksi ja söisi.


torstai 16. toukokuuta 2013

Aikamme vitsaus: perujat (sivuilta 128 - 133)

Kun yhdistys, yhteenliittymä, harrastusporukka tms. sopii illanvietosta, retkestä tai muusta tapaamisesta hyvissä ajoin, jopa kuukausia etukäteen Doodlen ja Facebookin avulla, ilmoittautujia on 28 kappaletta. Kaikille sopii juuri se päivä ja aika mainiosti. Mitä lähemmäs h-hetkeä tullaan, alkaa Facebook täyttyä viesteistä: Voi ei, nuorimmaisella on vatsatautia. Voi olla etten pääsekään lauantaina./Olenkin työreissussa viikonlopun, En pääse ainakaan heti alussa mukaan./Tulikin muuta menoa. Pitäkää hyvä tapaaminen!

Lopulta paikalla on 6 ihmistä. Järjestäjiä ja muitakin vituttaa.
Tämä kielii siitä, ettemme arvosta toistemme aikaa, toisiamme. Ja mikä muka on aina niin paljon tärkeämpää, että voi tehdä oharit? Blogipostauksiin kaikilla tuntuu olevan aikaa. Some ja sähköposti myös antavat helpon mahdollisuuden tällaiseen arvottomaan käytökseen.

Ja kyllä, myönnän itsekin kuuluvani perujiin. Olen käyttänyt kaikki mahdottomat ja mahdolliset (teko)syyt perua tuloni. Oikeasti ei pitäisi alunperinkään ilmoittaa tulevansa, jos kerran tuntee taipumuksensa. Miten tästä ällöttävästä käyttäytymismallista pääsisi eroon?
********
Sivuilta 128 - 133:

Nainen oli arvioilta 140-kiloinen. Yllään hänellä oli koiraharrastajien liivi, sellainen, jonka selässä oli iso tasku koulutuspatukalle ja edessä nameille. Hän oli avoimen vihamielinen, hikoileva ja tuskainen: -  Kenelle nää penkit on tehty? Ei ainakaan aikuiselle ihmiselle. Kakaratko täälä vaan yleensä istuu?

Naisen mustat eccot olivat häkellyttävän linttaan astutut. Kengänpohjat olivat kuin sijoiltaan, siirtyneet tilansa verran sivuun, pois itse jalkineen alta. Millaiset jäljet tuosta naisesta jäisi märkään rantahiekkaan?

lauantai 11. toukokuuta 2013

Ostoskoriraivarit (sivuilta 124 - 127)

Road rage on tuttu ilmiö. Minä koen vastaavanlaisia tunteita marketin kassajonossa. Pysyn silti tyynenä, sillä kukaan ei pidä tuntemattomasta joka puuttuu toisten asioihin. Varsinkaan täällä Pohjanmaalla. Toisten asioihin ei saa puuttua, vaikka joku ampuisi hirvikiväärillä maakellarisi ja talosi välistä. Ellei sinuun suoranaisesti edes osu.

Olen tehnyt empiiristä kulutustottumustutkimusta nyt useamman vuoden ajan täällä lakeuden kauppakeskittymässä enkä ole havainnut, että ruokaostoksiin vaikuttaisi muu kuin raha. (Ja liha.) Jengi lappaa koreihinsa ja jättikärryihinsä ihan mitä vaan halvalla saa. Halpuus ei ole ainoa konsultti, typeryyskin on hyvä lisä. Eli kärryt tursuavat yksittäispakattuja jukurtteja, limpsaa ja teholihatuotteita ja lihankaltaisia valmisteita kuten makkaraa. Luomutuotteet, ensinnäkin, saavat rauhassa homehtua hyllyyn. Samoin kalliit lähiruokatuotteet. Typeryydestä osoituksena ovat myös Activiat ym. voitmättäämitävaanmutheitätäälopuksihuiviinniinjopötköirtoo -litkut.

Tämän jokamiehen eli keskivertokuluttajan ilmiasu aina ole yhteneväinen. Usein hällä tosin on leijonakoru ja liekkipaita Vesa Keskisen kaupasta, mutta yhtä usein hän ei näytä erityisen silmiinpistävältä. Ikähaarukka 18 - 80.

Silloin tällöin näen kaupassa parkaan pukeutuneen isosilmälasisen nuoren, jonka korissa on soijamaito, reilun kaupan tee, luomuparsakaali ja vapaana kasvanutta lähijärvestä nostettua siikaa. Lupaavaa, toiveikkuutta herättävää, ajattelen. Sitten hän vastaa iphoneensa ja kuulen keskustelupätkän, jonka perusteella tajuan että kohde on helsinkiläinen, joka on piipahtamassa kaukaisen sukulaisensa luona Pohjanmaalla.

Sivuilta 124 - 127:
****
Ulkopuolisuuden tunne antoi muualla voimia, mutta Naakassa tunne katosi. Samanlaisuuden paine Naakassa oli valtava. Pakottava. Pakollinen. Asukkaiden kesken vitsailtiin lahkolaisuudesta, mutta ei siinä juuri vitsiä ollut. Katsoin Jannan, kolme vuotta Naakassa asuneen, entisen mainostoimisto-copyn, menoa kasvihuoneelle. Jannan ilme oli kuin ylinäytellystä 50-luvun scifielokuvasta. Lasittunut ja samalla pöllämystynyt. Tyhjä. Hameenhelma oli imenyt vettä ja oli tummempi alhaalta.

Puhelin värähteli katkonaisesti. Räppäri soittaa.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Miksi lapset ovat niin pelottavia? (Sivulta 123)



vsat1010030000027906.jpg


Mikä on hirveämpää kauhuelokuvassa kuin lapsi? Lallatteleva, leikkivä lapsi, jonka sisällä asuu itse pelsebuubi? Ei mikään.

Eräällä keskustelupalstalla oli juttua aiheesta "Mikä on pelottavinta, mitä lapsi on sinulle sanonut". Ketjussa on kaikenlaista: lapset puhuvat neljännessä kerroksessa ikkunan takana palelevasta naisesta ja kertoilevat edellisistä elämistään. Hrr, puistattavaa.

Tapasin tänään lapsen, ihan random kersan, olimme samassa kassajonossa marketissa. Lapsi osoitti minua ja sanoi: "Sun autossa istuu joku." Siis mitä helv...!?! Vaikka oli kaunis, aurinkoinen päivä ja tsekkasin takakontin ennen kuin lähdin ajamaan, tarkistelin peruutuspeiliä peloissani koko matkan. Mikään ei pelota enempää kuin sen ajatteleminen, että ajan pimeänä talvi-iltana kotiin päin, valotonta taivalta, ja yhtäkkiä huomaan että takapenkillä istuu joku.

(Vieraat) lapset ovat pelottavia. Ehkä vain pellet ja nuket ja kääpiöt vievät heistä voiton.

Sivulta 123:
****

Ruskan pään sisälle ei oikein päässyt. Mitä noiden tummien, lasittuneiden silmien takana oli? Näkikö poika jotain, mitä me emme? Tajusiko tämä onnettoman tilanteen ja tiesi, miten se päättyisi?

maanantai 6. toukokuuta 2013

Me klikkailevat typerykset (Sivulta 122)

Ote erään päivän työlistastani: *vie ravintolaan *vastaa e+j *kv juttu muutokset *mix kierrokselleX2 *suvi l vastaus *emmik/siuntio yhteys *vastaa maki *mhy yhteys *soita virkkuselle *mixt. faktat *skarp ja *meilaa ekol.

Juu vaikka raksitan tehtävälistaltani aina tehdyt jutut (minulla todella ON tehtävävihko: ruutuvihko johon listaan päivän työt ja niiden perään tyhjä ruutu, jonka sitten ruksitan kun tehtävä on tehty), pitkin päivää tulee lisää. Heti reagoitavaa. Ei voi odottaa. Helvetin Tärkeää.

Hesarissa oli Anu Järvensivun kolumni jossa hän valitteli työelämän olevan täynnä keskeytyksiä ja katkoksia, sähköisiä impulsseja, jotka saavat meidät odottamaaan aina seuraavaa impulsia pitkin vuorokautta. Se on siis tämä tuttu efekti, klikkailun kärsimätön pakko, jonka ikeessä nykyihminen paljolti on.

Kaikki tämä tekee meistä sekopäisiä. Jos nettisivu latautuu yli sekunnin, stressimme kasvaa hetkessä ja ahdistus myös. Kaupassa skannaamme hädissämme, mikä jono mahtaisi vetää parhaiten. Telkkariakaan emme osaa katsoa enää normitahdissa, välillä jääkaapilla käyden, vaan mainokset on kelattava pikapikaa pois. Tietokirjaa emme jaksa lukea, vaan avaamme wikipedian. Josta luemme kaksi ensimmäistä virkettä. Juoksemme aamukahvin kanssa läppärille, puolipukeissa: onko tullut meiliä? Kuka kavereista on kirjoittanut Facebookiin juovansa nyt kahvia?

Tein hiljan töitä ihmisen kanssa, joka oli raivostuttavan hidas. Joo-o, hän sanoi venyttäen. Odotas nyt elä hötkyile. Pannaampa se tuolleen, soppiiko? Hyvä siitä tulloo. Huomasin kärsimättömyyden elkeideni tulevan heti pintaan. Vääntelin käsiäni, hoin nopee-nopee ja kirjaimellisesti kuovin maata jaloillani. Mutta koska työtoverini oli se, jolla homma oli oikeasti hanskassa, jouduin taipumaan hänen tahtiinsa.
Illalla olin rennompi, varmempi ja tasaisempi. Työkin tuli valmiiksi. Tajusin myös ihailevani tätä kaveria. Olisinpa itse yhtä rauhallinen ja lunki, leppoisa mutta silti itsevarma ja pätevä.

Päivän päätteeksi kysyin, voinko kysyä jotain vaikka meilitse, jos tarvis. Soeta. Emmie siitä tietokoneesta niin. Ei ol sähköpostia, tavalline posti vuan.
I rest my case.

Sivulta 122:

****
Hän oli nimennyt koiransa Beslaniksi. Kuulemma Beslanin verilöylyn mukaan. En ollut aikoihin kuullut mitään niin mautonta. Eikä tämä edes aiheuttanut hymähtelyä. Toisin kuin se ravihevonen, jonka virallinen nimi oli Suomen Vapaussoturi. Ennätys 20,5 ke.